Judd Apatow on taitava kirjoittamaan vitsejä. Judd Apatow ei kuitenkaan ole hyvä ohjaamaan elokuvia. Kolmen vuoden takaisen laadullisen ja taloudellisen epäonnistumisen This is 40 jälkeen mies on saanut taas aikaan menestyselokuvan, josta suurin kiitos kuuluu suuressa nosteessa olevalle Amu Schumerille. Amy Schumer on tämän hetken räiskyvien ja rääväsuisten naiskoomikoiden it-girl. Hän latelee haastatteluissa rohkeita vitsejä ja sensuroimattomia mielipiteitä, stand-up koomikkona hän repii vanhoillisen naismallin palasiksi ja kusee sen päälle, ja omassa sketsiohjelmassaan hän ei pelkää tarttua yhteenkään tabuun. Suosittelen tutustumaan esimerkiksi koomikon loistavaan 12 angry men parodiaan, jossa valamiehet väittelevät onko Amy Schumer tarpeeksi kuuma televisioon tai Cosbyn oikeudenkäyntisketsiin, jossa puolustusasianajajan koko puolustus perustuu 80-luvun rakastettuun Cosby-shown Cosbyyn. Amy Schumer tekee pilkkaa maailmassa vallitsevista pinnallisuuteen ja viihteeseen perustuvista kirjoittamattomista säännöistä, joita kukaan ei kehtaisi edes paperille kirjoittaa. Julkinen paheksunta on vain oman egon kiillotusta, kun todellisuudessa suurin osa ihmisistä hyväksyy hiljaa ajan vääristyneet normit. Julkinen paheksunta kun ei johda mihinkään niin kauan kuin kaikki silti hiljaa hyväksyvät sen hetken todellisuuden. Afrikassa kuolee lapsia nälkään. Niin kauheata.
Vähän eksyttiin aiheesta, mutta pohjustus on välttämätön, jotta pystyn perustelemaan miksi Trainwreck on elokuvana ainakin aavistuksen...noh...trainwreck. Vaikea sanoa ketä kohtaan syyttävän sormen pitäisi osoittaa; käsikirjoittaja Schumeria, joka ei todellisuudessa muuta perinteisen romanttisen komedian kaavaa mitenkään vai Apatow'ta, jonka elokuvien rytmitys edelleenkin muistuttaa krapulaista sunnuntaita ja joka ei vain pysty saksimaan elokuvistaan niitä tarvittavia 15 - 20 minuuttia.
Aloitetaan Apatowsta, koska se on helpompaa. Judd Apatow'n elokuvat laahaavat. Ne ovat aina laahanneet ja se käytännössä toimii ainoastaan Funny Peoplessa, jossa päivien matelevuus on sopivaa vastapainoa koomikoiden pakolliselle tarpeelle saada ympärillä olevat ihmiset nauramaan. Trainwreck alkaa ohjaajan uran visuaalisesti näyttävimmällä otoksella, mutta hyvin nopeasti se mukautuu vanhaan visuaalisesti kuluneeseen kaavaan, jossa värimaailmat ovat aneemisen kirkkaita ja kohtaukset jatkuvat aavistuksen liian pitkään. Dialogi naurattaa, mutta se menettää tehoansa löysällä leikkauksella.
Apatow'lla on myös pakottava tarve ympätä elokuviinsa aitoja julkisuuden henkilöitä. Paikoitellen se johtaa viihdyttäviin tilanteisiin, mutta se alkaa muistuttamaan jo kulunutta maneeria, jota ei tarvitsisi toistaa jokaisessa elokuvassa. Sama pätee myös elokuvien henkilögalleriaan, jossa samat teemat toistuvat teoksesta toiseen. Hankalat isät, yksinkertaiset ystävät, ystävät jotka takovat järkeä päähenkilöön sekä suojelevat aviossa elävät siskot ovat henkilöhahmoja, joihin olemme jo tutustuneet. Aikoinaan pidin Apatow'ta Y-sukupolven James L. Brooksina, mutta todellisuudessa taidetaan olla lähempänä Nora Ephronia.
Amy Schumer on John Cenan ohella parasta Trainwreckissä. Ikävä kyllä Trainwreck ei ole missään nimessä parasta Amy Schumeria. Elokuvan epilogissa isä havainnollistaa nukkejen avulla tyttärilleen pettämisen tarpeen. Se on kohtauksena hyvin hauska, mutta henkilöhahmojen taustoittamisena halpa keino. Sama vaivaa koko elokuvaa. Vaikka stand-upiakin lähenevät vitsit naurattavat, ei elokuva tarinoineen ole oikein mistään kotoisin. Kaikki juonen partikkelit ovat käytetty ja kulutettu aiemminkin. Schumerin hahmo on lopulta sekoitus Mcconaugheymaista naistenmiestä ja Rogenmaista epäorganisoitua säätäjää. Buzzfeedmainen kuukausijulkaisu, jossa Amy työskentelee on pilkankohteena liian helppo. Ja sitten vielä se itse se romanttinen tarina. Totuus on, että Trainwreck ei muutaman pano- ja kuukautisvitsin lisäksi eroa massasta mitenkään. Lisäksi, oletettavasti feministisenä komediana, Trainwreckin maailmankuva on yllättävän vanhoillinen. Kyse on edelleenkin naisesta, joka löytää sisäisen rauhan vasta löydettyään miehen. Hääpakkomielteen sijaan päähenkilöä kiinnostaa yhden illan jutut ja päihteet, mutta kaava on silti sama.
Spoileri! Elokuvan finaalin suuressa "romanttisessa eleessä" Amy Schumer esittää uuden vähemmän kyynisemmän itsensä tanssimalla vilpittömästi cheerleadereiden kanssa. Inside Amy Schumerin Amy ei olisi tanssinut. Trainwreck on todiste siitä, että studio-komediassa saa näyttää särmää, kunhan sen lopuksi käärii hattaraan.
En olettanut, että Trainwreck on puhdasta romcom anarkiaa, mutta en missään nimessä uskonut sen noudattavan näin holistisesti 80- ja 90-luvun kliseisiä sääntöjä. Apatow'n ohjausta rasittaa vanhat vaivat, mutta käsikirjoituksen juoni on elokuvan suurin synti. Tina Fey ei ehkä ole yhtä räävitön kuin Amy Schumer, mutta hänen käsikirjoituksensa ovat olleet teemallisesti huomattavasti kunnianhimoisempia. Prinsessa se on prinsessa, vaikka huulesta roikkuu rööki.
**1/2
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
torstai 13. elokuuta 2015
keskiviikko 12. elokuuta 2015
Inside Out - Mielen sopukoissa: Pixar pähkinänkuoressa
Odotukseni Pixarin uutta elokuvaa kohtaan ovat aina kohtuuttomat. Suurimpana syynä ovat vuodet 2007 - 2010, kun elokuvastudio ei yksinkertaisesti päästänyt käsistään kankaalle mitään muuta kuin täysin timanttista tuotosta. Ratatouille, Wall-e, Up ja Toy Story 3 ovat kuuluneet helposti tekovuosiensa parhaimpiin elokuviin. Ne alleviivaavat myös hyvin koko elokuvastudion sitovaa mantraa, jossa painotetaan ahkeruutta ja täydellisyydentavoittelua, universaaleja arvoja, rohkeutta ja luovuutta sekä tietenkin perhettä. Ulkopuolisesta näkökulmasta Pixar muistuttaa, edesmenneen kummisetänsä Steve Jobsin suojeluksessa, jonkinlaiselta lapsen uteliaisuudelle omistautuneelta nörttien kultilta ja sitä se varmaan onkin, mutta se on myös aikakautemme (ja ajankuvamme) parhaimpia esimerkkejä organisaatiosta, jonka elinehto on tuottaa luovuutta.
Pixarin johdossa ovat mahdollisesti Hollywoodin parhaat tarinan- ja draamankertojat. Vaikka lähtökohdiltaan elokuvat eivät useimmiten eroa simppeleistä lastenkirjoista, sysäävät tarinankertojat ne täyteen tosielämän tunteita. Ratatouillessa kyynisten kriitikonlasien läpi koko elämää katsovan Anton Egon sydän sulaa, kun hän maistaa niinkin perinteistä ja maallista annosta kuin Remyn tekemää ratatouillea. Samoin käy myös kivettyneille aikuisille Pixarin elokuvien parissa. Ne löytävät sisäisen lapsemme ja maalaavat menneen ajan pastellinväriseen melankoliaan.
Viime vuosina Pixarille on tullut enemmän huteja... On mahdollista, että yrityskauppa Disneyn kanssa johti tasokkaampaan Disney-elokuvaan (Frozen, Wreck-it Ralph) ja heikkolaatuisempaan Pixar-kuvaan (Brave, Cars 2 ja Monsters University 2). Kenties tarinankertojien organisaation ylittävät vastuut ovat jättäneet kuolleen kulman oman studion tuotoksiin... Vaikea sanoa, mutta odotukseni uutta Pixar elokuvaa kohtaan pysyvät edelleen korkealla ja varsinkin silloin, kun ohjaajana on hyvin mahdollisesti studion kirkkain tähti Pete Docter (Monsters Inc. ja Up).
Pete Docterin Monsters Inc. on mielestäni Pixarin ensimmäinen mestariteos. Se rakentaa kokonaan uuden maailman lähtökohdasta, jossa pieni lapsi jää iltaisin yksin omaan huoneeseen. Elokuva on täynnä tarkkanäköisiä huomioita yrityskulttuurista, mutta myös puhdasta mielikuvitusta oman maailmanlogiikkansa kautta. Up on ehkä vieläkin parempi elokuva, ehkä. Up on lopulta vaikea elokuva arvostella, sillä sen sisältä löytyy lyhytelokuva/historiikki, joka on ylivoimaisesti Pixarin paras tuotos ikinä. Carl Fredricksenin elämä käydään läpi kyynelkanavat avaavan 3-minuutin jakson kautta. On totta, että muu elokuva ei yllä samalla tasolle, mutta mikä voisi yltää? Docter onnistuu kolmessa minuutissa kertomaan enemmän kuin suurin osa elokuvista koko kestonsa ajalta.
Inside Out onkin hyvin selkeää jatkumoa Docterin aiemmille teoksille. Monsterien tapaan se rakentaa täysin uuden maailman ja logiikan sen ympärille. Jos esikoisteos perustui yritykseen, niin Inside Outin aivot ovat verrattavissa kaupunkiin. Upin tavoin taas uutuus on myös kiinnostunut elämän realismista ja se näyttäytyy lähes värittömänä San Franciscona. Tarinan keskiössä on 11-vuotias Riley, joka isänsä työn takia (IT ja San Francisco;) joutuu muuttamaan pois kaverien ja elämänsä luota Minnesotasta. Aivoissa käynnistyy valtaisa kriisitila, jota pyrkivät selvittämään aivojen viisi perusluonnetta; ilo, suru, pelko, kiukku ja inho, joista jokaisella on oma tehtävänsä, jopa surulla.
Inside Out on myös omalla tavallaan, jopa meta-Pixaria, sillä kuten elämässä niin myös Pixarin elokuvissa on oikea annos jokaista perustunnetta. Pixarin elokuvat ovat aina perustuneet oikeaan sekoitukseen iloa ja surua, kuten myös siis elämä ja Inside Out. Rileyn loputon muistoarkisto voi yhtälailla olla Pixarin idea-arkisto. Tosin tavallaan aivojen komentokeskuksen ulkopuolinen alue tuntuu välillä, jopa ideoiden kaatopaikalta. Omana juonena/maailmana se tuntuu jopa laiskalta, mutta tarinan suuremmassa kontekstissa sen voi antaa anteeksi.
Elokuva kertoo myös muutoksesta, menneisyydestä ja ajan kulumisesta. Muistot pysyvät mielessämme, mutta niiden merkitys muuttuu. Samalla vanheneminen ei ole pelkkää ajan kulumista, vaan myös näkökulmien muuttumista. Vaikka suru alunperin tuntuukin täysin turhalta, tuo se elämäämme/henkilöömme tarvittavaa syvyyttä ja merkitystä. Nopeasti huomaammekin, että vaikka lapsen aivojen komentokeskuksessa johtajana toimii ilo, se ei päde kaikkien aivoihin. Lapsen puhdas ilo, se ajatus/ilmiö mitä Pixar niin kunnioittaa, on helposti katoavaa. Tavallaan sen kuuluukin kadota jossain määrin, mutta se pitäisi pystyä nostamaan myös helposti esille. Jokaisen meistä on huolehdittava omasta "fun islandistamme".
Docterin elokuva on idea - ja rakennetasolla briljantti. Se on luonut aivojen toiminnasta animaatioelokuvaan sopivan viitekehyksen. Lisäksi se avaa tulkintoja esimerkiksi aikuiseksi kasvamiselle, masennukselle ja sukupuoli-identiteetin kehitykselle. Frozenin tavoin pääosassa ovat naiset ja tuntuukin, että animaatioelokuvat ovat suunnannäyttäjiä perinteiselle Hollywoodille. Inside Outissa on valtavasti sisältöä, jota ihailla.
Samalla on todettava, että itse juonen puolella elokuva on haavoittuvainen. Upin heikkoushan löytyy sen hyvin perinteisestä tarinasta kunhan viidakkoon päästään ja samat ongelmat ovat myös nähtävissä Inside Outissa. Kun ilo ja suru eksyvät komentokeskuksen ulkopuolelle, katoaa elokuvasta sen suurin mielikuvitus. Ollaan jonkinlaisessa mielen Liisa Ihmemaassa -skenaariossa, joka ei kuitenkaan ole mielikuvituksellisesti tai visuaalisesti niin häikäisevä. Ongelma on jopa suuri, mutta tarinan suuremmassa mittakaavassa sen haluaa jättää huomioimatta.
Inside Out ei ole täydellinen elokuva, eikä se edes lukeudu Pixarin parhaimpiin, ainakaan ensimmäisen katsomiskokemuksen jälkeen. Kunnianhimonsa ja tarinan rakenteen puolesta se on taas valtaisa saavutus. Pixarille se on paluu oikealle tielle ja toivottavasti ongelmissa vellonut The Good Dinosaur jatkaa Pixarin laadullista voittokulkuetta. Inside Out todistaa, että Pixar on edelleen se luova paja, joka löytää merkityksen elämän pienistä hetkistä. Katsomiskokemuksen voimakkuus löytyy niistä arkisista itsestäänselvyyksistä ja elämän realismeista. Hauskaa vaan, että parhaiten se on ymmärretty ja toteutettu animaatiossa.
****
Pixarin johdossa ovat mahdollisesti Hollywoodin parhaat tarinan- ja draamankertojat. Vaikka lähtökohdiltaan elokuvat eivät useimmiten eroa simppeleistä lastenkirjoista, sysäävät tarinankertojat ne täyteen tosielämän tunteita. Ratatouillessa kyynisten kriitikonlasien läpi koko elämää katsovan Anton Egon sydän sulaa, kun hän maistaa niinkin perinteistä ja maallista annosta kuin Remyn tekemää ratatouillea. Samoin käy myös kivettyneille aikuisille Pixarin elokuvien parissa. Ne löytävät sisäisen lapsemme ja maalaavat menneen ajan pastellinväriseen melankoliaan.
Viime vuosina Pixarille on tullut enemmän huteja... On mahdollista, että yrityskauppa Disneyn kanssa johti tasokkaampaan Disney-elokuvaan (Frozen, Wreck-it Ralph) ja heikkolaatuisempaan Pixar-kuvaan (Brave, Cars 2 ja Monsters University 2). Kenties tarinankertojien organisaation ylittävät vastuut ovat jättäneet kuolleen kulman oman studion tuotoksiin... Vaikea sanoa, mutta odotukseni uutta Pixar elokuvaa kohtaan pysyvät edelleen korkealla ja varsinkin silloin, kun ohjaajana on hyvin mahdollisesti studion kirkkain tähti Pete Docter (Monsters Inc. ja Up).
Pete Docterin Monsters Inc. on mielestäni Pixarin ensimmäinen mestariteos. Se rakentaa kokonaan uuden maailman lähtökohdasta, jossa pieni lapsi jää iltaisin yksin omaan huoneeseen. Elokuva on täynnä tarkkanäköisiä huomioita yrityskulttuurista, mutta myös puhdasta mielikuvitusta oman maailmanlogiikkansa kautta. Up on ehkä vieläkin parempi elokuva, ehkä. Up on lopulta vaikea elokuva arvostella, sillä sen sisältä löytyy lyhytelokuva/historiikki, joka on ylivoimaisesti Pixarin paras tuotos ikinä. Carl Fredricksenin elämä käydään läpi kyynelkanavat avaavan 3-minuutin jakson kautta. On totta, että muu elokuva ei yllä samalla tasolle, mutta mikä voisi yltää? Docter onnistuu kolmessa minuutissa kertomaan enemmän kuin suurin osa elokuvista koko kestonsa ajalta.
Inside Out onkin hyvin selkeää jatkumoa Docterin aiemmille teoksille. Monsterien tapaan se rakentaa täysin uuden maailman ja logiikan sen ympärille. Jos esikoisteos perustui yritykseen, niin Inside Outin aivot ovat verrattavissa kaupunkiin. Upin tavoin taas uutuus on myös kiinnostunut elämän realismista ja se näyttäytyy lähes värittömänä San Franciscona. Tarinan keskiössä on 11-vuotias Riley, joka isänsä työn takia (IT ja San Francisco;) joutuu muuttamaan pois kaverien ja elämänsä luota Minnesotasta. Aivoissa käynnistyy valtaisa kriisitila, jota pyrkivät selvittämään aivojen viisi perusluonnetta; ilo, suru, pelko, kiukku ja inho, joista jokaisella on oma tehtävänsä, jopa surulla.
Inside Out on myös omalla tavallaan, jopa meta-Pixaria, sillä kuten elämässä niin myös Pixarin elokuvissa on oikea annos jokaista perustunnetta. Pixarin elokuvat ovat aina perustuneet oikeaan sekoitukseen iloa ja surua, kuten myös siis elämä ja Inside Out. Rileyn loputon muistoarkisto voi yhtälailla olla Pixarin idea-arkisto. Tosin tavallaan aivojen komentokeskuksen ulkopuolinen alue tuntuu välillä, jopa ideoiden kaatopaikalta. Omana juonena/maailmana se tuntuu jopa laiskalta, mutta tarinan suuremmassa kontekstissa sen voi antaa anteeksi.
Elokuva kertoo myös muutoksesta, menneisyydestä ja ajan kulumisesta. Muistot pysyvät mielessämme, mutta niiden merkitys muuttuu. Samalla vanheneminen ei ole pelkkää ajan kulumista, vaan myös näkökulmien muuttumista. Vaikka suru alunperin tuntuukin täysin turhalta, tuo se elämäämme/henkilöömme tarvittavaa syvyyttä ja merkitystä. Nopeasti huomaammekin, että vaikka lapsen aivojen komentokeskuksessa johtajana toimii ilo, se ei päde kaikkien aivoihin. Lapsen puhdas ilo, se ajatus/ilmiö mitä Pixar niin kunnioittaa, on helposti katoavaa. Tavallaan sen kuuluukin kadota jossain määrin, mutta se pitäisi pystyä nostamaan myös helposti esille. Jokaisen meistä on huolehdittava omasta "fun islandistamme".
Docterin elokuva on idea - ja rakennetasolla briljantti. Se on luonut aivojen toiminnasta animaatioelokuvaan sopivan viitekehyksen. Lisäksi se avaa tulkintoja esimerkiksi aikuiseksi kasvamiselle, masennukselle ja sukupuoli-identiteetin kehitykselle. Frozenin tavoin pääosassa ovat naiset ja tuntuukin, että animaatioelokuvat ovat suunnannäyttäjiä perinteiselle Hollywoodille. Inside Outissa on valtavasti sisältöä, jota ihailla.
Samalla on todettava, että itse juonen puolella elokuva on haavoittuvainen. Upin heikkoushan löytyy sen hyvin perinteisestä tarinasta kunhan viidakkoon päästään ja samat ongelmat ovat myös nähtävissä Inside Outissa. Kun ilo ja suru eksyvät komentokeskuksen ulkopuolelle, katoaa elokuvasta sen suurin mielikuvitus. Ollaan jonkinlaisessa mielen Liisa Ihmemaassa -skenaariossa, joka ei kuitenkaan ole mielikuvituksellisesti tai visuaalisesti niin häikäisevä. Ongelma on jopa suuri, mutta tarinan suuremmassa mittakaavassa sen haluaa jättää huomioimatta.
Inside Out ei ole täydellinen elokuva, eikä se edes lukeudu Pixarin parhaimpiin, ainakaan ensimmäisen katsomiskokemuksen jälkeen. Kunnianhimonsa ja tarinan rakenteen puolesta se on taas valtaisa saavutus. Pixarille se on paluu oikealle tielle ja toivottavasti ongelmissa vellonut The Good Dinosaur jatkaa Pixarin laadullista voittokulkuetta. Inside Out todistaa, että Pixar on edelleen se luova paja, joka löytää merkityksen elämän pienistä hetkistä. Katsomiskokemuksen voimakkuus löytyy niistä arkisista itsestäänselvyyksistä ja elämän realismeista. Hauskaa vaan, että parhaiten se on ymmärretty ja toteutettu animaatiossa.
****
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)