Sunnuntai alkoi tanskalaisella Anders Thomas Jensenin hullunkurisella ja likaisellakin puskafarssilla Men & Chicken, joka ei kuitenkaan missään nimessä ole tyhmä elokuva. Gabriel ja Elias ovat veljeksiä, jotka oletetun isänsä kuoltua oppivat biologisten vanhempiensa todelliset henkilöllisyydet. Sukujuuret vievät veljekset, tai nyt siis puolveljekset, Orkin saarelle, jossa sijaitsee juuri ja juuri kylän kriteerit täyttävä 41 ihmiskohtalon yhteisö. Hiiriä ja Ihmisiä henkinen parivaljakko löytää perheen, josta eivät koskaan edes tienneet ja tuskin olisivat halunneetkaan tietää.
Men & Chicken tuo väistämättä mieleen brittikomedian oudon linnun (tosin niitä taitaa olla paljon) The League of Gentlemenin. Molempien teosten kuvaamat yhteisöt tuovat tavallisen kylän sijasta mieleen insestin kautta syntyneen, jumalan selän taakse piiloutuneen ruman häpeapilkun, omituisineen tapoineen ja vääristynein maailmankuvineen. Molemmat teokset flirttailevat myös vahvasti kauhuelokuvien kanssa ja Men & Chicken olisikin kauhukomedia ellei se olisi niin kiinnostunut absurdista typeryydestänsä, vaikka siis typerä ei elokuva edelleenkään ole. Tuore veljeskatras (2+3) keskustelee niin filosofiasta, uskonnosta ja evoluutiosta, tai ainakin yrittävät. Älyn hiventä ei taida löytyä muilta kuin Gabrielilta... Men & Chicken on taattua tanskalaista laatua, jota siivittää Mads Mikkelsenin loistava roolityö aivovapaana, mutta viriilinä Eliasina. Helposti suositeltava vinoutunut komedian irvikuva.
The End of the Tour on taas ohjaaja James Ponsoldtin kehuttu toinen työ, kehutun Spectacular Now:n jälkeen. Elokuva perustuu Rolling Stone-toimittaja David Lipskyn omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin edesmenneestä 90-luvun kirjailijaikonista David Foster Wallacesta. David Foster Wallace on juuri noussut aikakautensa puhutuimmaksi kirjailijaksi mammuttiromaanillaan Infinite Jest, kun epäonnistunut kirjailija ja kateellinen kollega ehdottaa toimituspäälikölleen artikkelia David Foster Wallacesta. Rolling Stone lähettää Lipskyn menestyskirjailijan promokiertueelle, mutta artikkelia ei koskaan julkaista. Sen sijaan Wallacen itsemurhan jälkeen julkaistiin Lipskyn kirja, johon siis The End of the Tour perustuu.
Foster Wallace on myyttinen henkilö, joka oli samaan aikaan kyyninen maailmaa ja sen sääntöjä salaa halveksiva yksinäinen pohdiskelija, sekä perinteinen roskaruoalla ja paskalla televisiolla ravittu amerikkalaisen keskiluokkaisen tehdasfarmin karja - itsekeskeinen ylimielinen akteemikko ja tavallisuutta rakastava ystävällinen kansanmies. The End of the Tour esittää molempia puolia kirjailijasta, mutta ei lopulta ota sittenkään minkäänlaista kantaa. David Foster Wallace on elokuvan jälkeen edelleen kysymysmerkki, ehkä sokeroitu sellainen. Brett Easton Ellis on avoimesti arvostellut elokuvan ja koko median kaunisteltua kuvaa kirjailijasta, joka todellisuudessa monien mielestä oli paljon laskelmoivampi kun on annettu ymmärtää. En lähde ottamaan kantaa, eikä sillä lopulta ole väliä.
Elokuvan Wallace edustaa äärimmäistä epävarmuutta oman persoonan rakentamisessa. Ponsoldt kuvaa kirjailijaa miehenä, joka koko ajan pohtii miten muu maailma tulkitsee hänen jokaista liikettään ja pienintä tekoaan, johtaen lopulta fataaliin noidankehään. David Lipsky haaveilee Fosterin menestyksestä ja on siitä avoimesti katkera, mutta samalla kokee suurta arvostusta kirjailijaa kohtaan, ainakin näin vuosia myöhemmin kaupallisesti menestyneessä teoksessa, joka antaa oman lisäkierteensä koko teokseen/teoksiin. Lipsky on lopulta opportunisti ja selkeän ajattelumallinsa johdosta Wallacelle myös kateuden/haaveilun kohde. Wallacelle jokainen mahdollisuus saattoi yhtä hyvin räjähtää käsiin ja sen takia tasapainoa elämään ei koskaan löytynyt. The End of the Tour löytää tasapainon, ehkä liiankin hyvin. Se on ajaton elokuva vaivattoman ajankuvansa ja aavistuksen homeisen tunnelmansa kautta. Ponsoldtin kahden ensimmäisen elokuvan tyyli on harvinaisen mutkatonta, lähes naturalistista ja sen takia onkin kiinnostavaa minkä näköinen ohjaajan kolmannesta, Tom Hanksilla ja Emma Watsonilla miehitetystä, Dave Eggersin The Cirlce filmatisoinnista tulee.
Sunnuntain viimeinen elokuva oli espanjalainen etsivä-murhamysteeri Suosurmat. Teknisesti se on mainio elokuva, joka on kuitenkin niin pahasti velkaa lajityypin huipuille (Zodiac, Memories of a Murder ja True Detective), että maku on vähän kulunut. Suosurmat varastaa esikuviltaan kaiken, mutta tekee sen geneerisemmin riisuen kaiken persoonallisuuden. Silti näitä murhamysteereitä on aina viihdyttävää katsoa ja Suosurmat ei ole sen osalta poikkeus. Jokainen juonenkäänne on sinällään klisee, mutta vaikea niitä kliseitä on tässä lajityypissä välttää. Francon ajan aaveet on mielenkiintoinen lisä tarinaan, mutta sitä hyödynnetään aika vähän. Kenties nämä elokuvat vain vaativat yli kahden tunnin pituuden, jotta tarina saa juonen ympärille lihaa. Tällaisenaan suosurmat on valmiiksi pureltu luu, tosin maistuva sellainen.
Men & Chicken: ***1/2
The End of the Tour: ****
Suosurmat: ***
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti