R&A: Listen Up Philip, The Lobster & Eden

Tiistai jatkui jo totuttuun kaavaan eli iltaan mahtui yhteensä kolme elokuvaa. Päivä alkoi festivaalien toisella Alex Ross Perry elokuvalla Listen Up Philip. Queen of Earthin tapaan tämäkin elokuva käsittelee "minä" ihmisiä, mutta nyt skaala on laajempi ja budjetti suurempi. Kauhun sijaan Listen Up Philip nojaa myös enemmän Woody Allenmäiseen New York dramediaan. Erona kuitenkin on, että Allenin hahmot pyrkivät olemaan hauskoja, kun taas Perryn hahmot ovat hauskoja äärimmäisen itsekeskeisen julmuutensa takia.

Philip Lewis on julkaissut juuri toisen kirjansa ja sen takia hän onkin tavallista röyhkeämmällä tuulella. Nyt on mahdollisuus haistattaa vitut menneisyyden ex-tyttöystäville ja ex-ystäville. Omakehu on helppoa, tosin sen tuoma tyydytys on lyhytkestoista henkilölle, jonka kaikki ihmissuhteet ovat lopulta vain välineitä. Mainetta Philip on saavuttanut, mutta rahaa ei. Pitkäkestoisen onnen ja tasapainon saavuttaminen on haastavaa, ei, vaan mahdotonta ihmiselle, joka systemaattisesti tekee valintoja, jotka johtavat yksinäisyyteen ja kurjuuteen. Onko se kirjailijan ammattivaiva? Ainakin, jos viettää aikaa Philipin esikuvan Ike Zimmermanin kanssa.

Jälleen kerran siis Alex Ross Perry tekee elokuvaa epämiellyttävistä ihmisistä, jotka miettivät ensiksi viisi kertaa itseään ennen kuin ajattelevat muita. Listen Up Philip on kuitenkin Queen of Earthia kaupallisempi elokuva ja ainakin omasta mielestäni parempi. Se on vähemmän riippuvainen lajityypin säännöistä/perinteistä ja sen takia se tuntuukin spontaanimmalta. Ross Perryn elokuvat tuovat mieleen amerikkalaisen 70-luvun auteur-vetoiset ihmissuhdedraamat ja onkin erittäin tervetullut uusi tuttavuus skenessä, joka on jo pitkään pyörinyt oman napansa ympärillä. Tulen tulevaisuudessakin katsomaan Alex Ross Perryn elokuvia.

Seuraavana vuorossa oli, ehkä vuoden 2015 festivaalin suosituin elokuva, eriskummallisen Yorgos Lanthimosin The Lobster. Dogtoothia en ole vieläkään nähnyt, mutta Alpsin olen, enkä pitänyt siitä lainkaan. Sen takia olin hieman skeptinen myös The Lobsteria kohtaan, mutta se osoittautuikin turhaksi, sillä elokuva on nautittava absurdi komedia dystopiasta, jossa ihmissuhteet (ja ihmiset) toimivat ala-astetasolla.

Maailma ei salli yksineläjiä ja sen takia kaikkien sinkkujen velvollisuus on kirjautua hotelliin 45 päiväksi ja pyrkiä löytämään sielunkumppani. Mikäli paria ei löydy, on kohtalona muuntautuminen itse valitsemaksi eläimeksi. Tässä tapauksessa siis elokuvan päähenkilö David on valinnut hummerin.

Yorgos Lanthimosin mieli on outo, mutta kaiken lapsellisuuden ja jäykkyyden takaa löytyy yllättävänkin tarkkanäköistä analyysiä yhteiskunnastamme, jossa siviilisäädyllä on niin perin merkittävä rooli siinä miten muut henkilöt meidät näkevät. Parisuhteen löytämisen paine ajaa meidät lähes infantiilin tasolle. Pakonomainen tarpeemme löytää toisiamme yhdistäviä tekijöitä on absurdia, ja erityisesti The Lobsterissa, jossa nämä tekijät ovat huono näkö ja verenvuoto nenästä. Yhteiskunta luottaa ajatukseen traditionaalisesta perheestä ja parisuhteesta, koska se on yhteiskunnan tulevaisuudelle kannattavinta. Mutta yhtä naurettavia ovat sinkkuuden nimeen vannovat, parisuhdetta kammoksuvat lonerit, joiden elämä päättyy itse kaivamaan hautaan. He ovat kolikon yhtä ruma toinen puoli. Jos näistä kahdesta pitää valita parempi, voiko siltikään voittaa? Voittaako David?

Cannesista kantautui jo kesän alussa uutisia, että The Lobster on epätasainen elokuva. Allekirjoitan monen kriitikon kommentit, että elokuvan ensimmäinen puolisko on parempi kuin toinen. Sen sijaan en arvannut, että se ensimmäinen puolisko on näin hyvä! The Lobsterin hotellijakso itsessään on vuoden hauskin elokuva. Toisella puoliskolla elokuva menettää vähän rytmiänsä ja ainakin itselleni olisi riittänyt aavistuksen trimmatumpi kestoaika. Ja jos ei muuten The Lobster kiinnosta, niin kannattaa katsoa se edes Colin Farrelin vuoksi, joka tekee täydellisen täyskäännöksen aiempiin rooleihinsa nähden. Farrel omaksuu täydellisesti omassa kropassaan vaivaantuneen, vaatimattoman miehen hahmon.

Illan viimeinen elokuva oli 90- ja 2000-luvun Garage-musiikille omistettu retrospektiivi ja aikuistumiskertomus Eden. Elokuva perustuu käsikirjoittaja Sven Hansen-Loven (ohjaaja Mian veli) omiin nuoruus- ja aikuusvuosien kokemuksiin DJ-uran luomisesta. Klubit, huumeet ja ennen kaikkea musiikki vie nuoren Paulin mennessä ja unelma ikuisista bileistä syntyy. Kaikista ei kuitenkaan tule Daft Punkia ja bileet eivät koskaan jatku ikuisesti.

Eden tuo mieleen Olivier Assayasin muutaman vuoden takaisen omaelämänkerrallisen elokuvan Jotain ilmassa.  Aikakausieroista huolimatta molemmat teokset kertovat nuoruuden unelmista ja aikuiseksi kasvamisesta. Ani harva pystyy todellisuudessa muuttamaan maailmaa omalla nuoruuden vimmallaan. Vaikka Paulin Cheers-klubi tapasi kerätä kaikki makeimmat tyypit paikalle, puhalsi aika senkin nurin. Olivier Assayasin Gilles löysi lopulta sisäisen rauhan, mutta Edenin Paul ei sitä tee, vaan vaipuu apatiaan. Korvissa tinnittää eilisen juhlat ikuisesti, koska uusia ei ole enää tulossa.

Eden on muuten parempi elokuva kuin Jotain ilmassa. Se on juoneltaan kontrolloidumpi ja selkeämpi, ehkä persoonattomampi, mutta lopulta vaikuttavampi. Ikääntymisen yksi nurjista puolista on ihmisten poisputoaminen. Vastuut kasvavat ja juhlat vähenevät. Paul kokee, että vanha elämä katoaa hänen luotansa, mutta ehkä se onkin lopulta Paul, joka katoaa vanhan elämän luota.

Tylsä antaa kaikille samaa tähtimäärää (musitakaa, että tähdet kertovat lopulta yllättävän vähän...), mutta tiistain kaikki elokuvat olivat erinomaisia. Vahvimman suositusken antaisin silti The Lobsterille. Sellaisia elokuvia ei ole paljoa tässä maailmassa.

Listen Up Philip: ****
The Lobster: ****
Eden: ****