Birdman lentää ja ei lennä. Iñárritun teknisesti loistelias työ ampuu kritiikkiään joka suuntaan, eikä sen takia pysty täysin perustelemaan olemassaoloansa muutoin kun keskustelunavaajana. Haukut saavat niin superegon omaavat Hollywood-tähdet kuin myös omaa persreikäänsä nuolevat, teatterin "oikeat näyttelijät". Kriitikot ovat itsekeskeisiä "aidon taiteen" puolustajia aikana jolloin muita ei taide kiinnosta, mutta kun se taidekin on vain suuren egon pieru, jonka luoja luulee, että pierulla on väliä. Kertooko Birdman siis lopulta taiteen luomisprosessista, taiteen nykytilasta vai ihmisen tarpeesta olla merkittävä, joka on siis absurdia koska millään ei todellisuudessa ole merkitystä - ei ainakaan taiteella.
Birdman on tavattoman nokkela elokuva ja se tietää sen hyvin. Se on nokkela elokuva nokkelille ihmisille. Mieleen tulee Coogan & companyn A Cock and Bull Story, josta siis on pakko pitää, mutta syyt ovat epäselvät. Emmanuel Lubezkin kuvaus ja leikkaus ovat tietenkin mestariluokkaa. Illuusio siitä, että elokuva on kuvattu ainoastaan yhdellä otolla on...vähintäänkin nokkelaa. Se on tekninen haaste, jonka toteutusta on ilo seurata. Onko sillä tarinalle merkitystä? Ei oikeastaan, mutta Birdman onkin enemmän anekdootti kuin ajatus.
Elokuvan näyttelijätöitä on ymmärrettävästi suitsutettu. Keaton on vahvin veikkaus Oscar-pystin saajaksi, oikeutetusti. Kuinka paljon roolissa on oikeata Keatonia jää arvoitukseksi ja sitäkin paremmaksi myyntitarinaksi. Emma Stone on myös ehdokkuutensa ansainnut elokuvan ainoana roolihahmona, joka ei ole jäänyt oman paskanpuhumisensa vangiksi - tosin sillä seurauksella, että hänestä ei ole mitään tullutkaan. Silti parhaimman vedon vetää liian harvoin nykyään elokuvissa esiintyvä Edward Norton. Paikoitellen laahaavakin elokuva syttyy joka kerta kun Norton astuu ruutuun. Kyse on täydellisestä suorituksesta, joka naamioituu karsiman taakse. J.K Simmonsin roolia Whiplashissa on helpompi arvostaa, mutta Norton on lopulta parempi.
Birdmanissa on lukemattomia nerokkaita kohtauksia nerokkaan toteutuksen lisäksi. Kohtaus, jossa Keaton lohduttaa naisystävänsä vieressä seisovaa vastanäyttelijäänsä takahuoneessa on tarkkanäköisyydessään loistelias. Myös Edward Nortonin ja Emma Stonen keskustelut katolla ovat elokuvan parasta antia. Onkin harmillista huomata, että vaikka Iñárritu on kerännyt käsikirjoitukseensa loistavia kohtauksia hetkestä toiseen, niin välillä punainen lanka tuntuu olevan kateissa. Birdman ei oikein tiedä kuinka tarina pitäisi lopussa pakata ja sen takia se vähän puikkelehtii joka suuntaan ja jatkuu liian pitkään.
Birdman saattaa lopulta tippua siihen kategoriaan elokuvista, joista haluaisi pitää enemmän. Se on lopulta narsistinen elokuva narsismin tuomista paineista.
***1/2
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
maanantai 19. tammikuuta 2015
perjantai 16. tammikuuta 2015
Mommy - Auteur Xavier Dolan
Tunsin Xavier Dolanin elokuvat, mutta en ollut nähnyt yhtäkään ennen Mommya. Syynä saattoi olla nuoren miehen (kaksi vuotta vanhemmalta elokuvabloggarilta varsin ylimielinen termi) kusinen maine tai se kateuden tunne, joka syntyy siitä tosiasiasta, että 25-vuotias kanadalainen on ehtinyt ohjata jo viisi elokuvaa, joista neljä ovat kilpailleet Kultaisesta Palmusta ja viideskin Kultaisesta Leijonasta.
Heti Mommyn nähtyäni lupasin, että tutustun miehen filmografiaan, ja sen teinkin heti seuraavana päivänä katsottuani miehen toisen elokuvan Heartbeats. Se oli mielestäni kohtalaisen mitäänsanomaton teos, joka olisi toiminut paremmin Dieselin sponsoroimana lyhärinä...tai sitten vain kateus puhuu. Joka tapauksessa Xavier Dolan on varmastikin aina ollut mielenkiintoinen ohjaaja narsistisen persoonansa kautta, mutta viimeistäänkin Mommyn myötä on hän aidosti kiinnostava ohjaaja.
Mommy alkaa staattisella kuvalla auton sisältä. Katsoja luulee olevansa päähenkilön kyydissä, mutta toisin on. Kuski järkyttyy edessä olevan risteyksen kolarista - samoin myös katsoja. Me olemme kaikki vain ulkopuolisia todistajia tässä kaoottisessa tarinassa äidistä ja pojasta, jossa kolareita tulee vääjäämättä tasaisin väliajoin. Auto-onnettomuuden (osa)syyllinen on tarinan päähenkilö, 46-vuotias rääväsuinen, omaa vertansa raivokkaasti puolustava yh-äiti Die. Die on matkalla hakemaan potkut kasvatuskodista saanutta ADHD poikaansa Stevea takaisin kotiin. Steve kärsii äärimmäisistä mielialahäiriöistä, eikä pysty lainkaan kontrolloimaan omaa turhautumistaan, johtaen väkivaltaisuuteen. Pienen perheen elämä on jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Välillä lohtua tuo omaakin ristiänsä, kantava naapurin sapattivapaalla viihtyvä opettajatar Kyla, mutta totuus on että 1:1 kuvaan rajoittunutta elämää on vaikea rikkoa edes uneksimalla.
Mommy on auteur-elokuva mitä suurimmassa määrin. Se al Xavier Dolan leikkii kuvakoolla, luo mitä mielenkiintoisempia montaaseja ja uskaltaa jättää tarinan yksityiskohtia katsojan tulkittavaksi. Musiikkivalinnat ovat myös ajatuksentasolla korneja ja mauttomia, mutta ne toimivat käsittämättömän hyvin kokonaisuudessa. Dolan käyttää Didoa, Oasista, Celine Dionia, Lana Del Reyta, Andrea Bocellia ja jopa Eiffel 65:ia välttäen kaikki mahdolliset montut niiden käytössä (Del Reyn käyttö on tosin alleviivaavaa). Mommyssa on edelleen sitä nuoruuden tuomaa ennakkoluulottomuutta käsitellä elokuvaformaattia, mutta se on silti äärimmäisen kypsä ja koherentti teos, joka koskettaa. Aluksi, jopa vastenmielisiltäkin tuntuvat hahmot muuntautuvat Dolanin käsissä salakavalasti haavoittuvaisiksi yksilöiksi, joille toivoo onnellista loppua.
Mommy on kaikinpuolin järisyttävän hyvin tehty elokuva. Näyttelijätyöt ovat kauttaaltaan huippuluokkaa. Kolme pääosanesittäjää pelaavat täydellisesti yhteen ja he tavoittavat yhteisissä kohtauksissaan jotain äärimmäisen puhdasta ja aitoa onnen tunnetta. Sen takia Mommy ei koskaan tunnu raskaalta elokuvalta, vaikka sen päähenkilöiden elämäntilanteet sellaisia ovat. Lisäksi on kehuttava Xavier Dolanin leikkausta, joka tavoittaa juuri oikeat tunnetilat jokaisessa kohtauksessa. Kuvat ovat suoraa tulkintaa päähenkilöiden ajatuksista. Kokonaisuus toimii ja tarjoaa jotain toisenlaista mitä kotimaisissa teattereissa on totuttu näkemään.
Yksi elokuvasuosikeistani on Martin Scorsesen Mean Streets. Se on mestariohjaajan kolmas elokuva ja yhtä vapautunutta tarinankerrontaa ei ole mies tavoittanut koskaan enää sen jälkeen, vaikkakin taso on ollut äärimmäisen korkeaa. Taxi Driver, Raging Bull ja Goodfellas saattavat hyvin olla perinteisillä mittareilla parempia elokuvia, mutta silti nautin eniten juuri siitä vapauden tunteesta, joka purkautuu nuoresta ohjaajasta. Sitä tunnetta ei voi tarkoituksella valmistaa, vaan se syntyy luonnostaan. Mean Streets on nuoren miehen elokuva. Samoin on Mommy. Seuraan innolla Dolanin tulevaa uraa ja myös siis mennyttä.
****1/2 (vähintäänkin)
Heti Mommyn nähtyäni lupasin, että tutustun miehen filmografiaan, ja sen teinkin heti seuraavana päivänä katsottuani miehen toisen elokuvan Heartbeats. Se oli mielestäni kohtalaisen mitäänsanomaton teos, joka olisi toiminut paremmin Dieselin sponsoroimana lyhärinä...tai sitten vain kateus puhuu. Joka tapauksessa Xavier Dolan on varmastikin aina ollut mielenkiintoinen ohjaaja narsistisen persoonansa kautta, mutta viimeistäänkin Mommyn myötä on hän aidosti kiinnostava ohjaaja.
Mommy alkaa staattisella kuvalla auton sisältä. Katsoja luulee olevansa päähenkilön kyydissä, mutta toisin on. Kuski järkyttyy edessä olevan risteyksen kolarista - samoin myös katsoja. Me olemme kaikki vain ulkopuolisia todistajia tässä kaoottisessa tarinassa äidistä ja pojasta, jossa kolareita tulee vääjäämättä tasaisin väliajoin. Auto-onnettomuuden (osa)syyllinen on tarinan päähenkilö, 46-vuotias rääväsuinen, omaa vertansa raivokkaasti puolustava yh-äiti Die. Die on matkalla hakemaan potkut kasvatuskodista saanutta ADHD poikaansa Stevea takaisin kotiin. Steve kärsii äärimmäisistä mielialahäiriöistä, eikä pysty lainkaan kontrolloimaan omaa turhautumistaan, johtaen väkivaltaisuuteen. Pienen perheen elämä on jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Välillä lohtua tuo omaakin ristiänsä, kantava naapurin sapattivapaalla viihtyvä opettajatar Kyla, mutta totuus on että 1:1 kuvaan rajoittunutta elämää on vaikea rikkoa edes uneksimalla.
Mommy on auteur-elokuva mitä suurimmassa määrin. Se al Xavier Dolan leikkii kuvakoolla, luo mitä mielenkiintoisempia montaaseja ja uskaltaa jättää tarinan yksityiskohtia katsojan tulkittavaksi. Musiikkivalinnat ovat myös ajatuksentasolla korneja ja mauttomia, mutta ne toimivat käsittämättömän hyvin kokonaisuudessa. Dolan käyttää Didoa, Oasista, Celine Dionia, Lana Del Reyta, Andrea Bocellia ja jopa Eiffel 65:ia välttäen kaikki mahdolliset montut niiden käytössä (Del Reyn käyttö on tosin alleviivaavaa). Mommyssa on edelleen sitä nuoruuden tuomaa ennakkoluulottomuutta käsitellä elokuvaformaattia, mutta se on silti äärimmäisen kypsä ja koherentti teos, joka koskettaa. Aluksi, jopa vastenmielisiltäkin tuntuvat hahmot muuntautuvat Dolanin käsissä salakavalasti haavoittuvaisiksi yksilöiksi, joille toivoo onnellista loppua.
Mommy on kaikinpuolin järisyttävän hyvin tehty elokuva. Näyttelijätyöt ovat kauttaaltaan huippuluokkaa. Kolme pääosanesittäjää pelaavat täydellisesti yhteen ja he tavoittavat yhteisissä kohtauksissaan jotain äärimmäisen puhdasta ja aitoa onnen tunnetta. Sen takia Mommy ei koskaan tunnu raskaalta elokuvalta, vaikka sen päähenkilöiden elämäntilanteet sellaisia ovat. Lisäksi on kehuttava Xavier Dolanin leikkausta, joka tavoittaa juuri oikeat tunnetilat jokaisessa kohtauksessa. Kuvat ovat suoraa tulkintaa päähenkilöiden ajatuksista. Kokonaisuus toimii ja tarjoaa jotain toisenlaista mitä kotimaisissa teattereissa on totuttu näkemään.
Yksi elokuvasuosikeistani on Martin Scorsesen Mean Streets. Se on mestariohjaajan kolmas elokuva ja yhtä vapautunutta tarinankerrontaa ei ole mies tavoittanut koskaan enää sen jälkeen, vaikkakin taso on ollut äärimmäisen korkeaa. Taxi Driver, Raging Bull ja Goodfellas saattavat hyvin olla perinteisillä mittareilla parempia elokuvia, mutta silti nautin eniten juuri siitä vapauden tunteesta, joka purkautuu nuoresta ohjaajasta. Sitä tunnetta ei voi tarkoituksella valmistaa, vaan se syntyy luonnostaan. Mean Streets on nuoren miehen elokuva. Samoin on Mommy. Seuraan innolla Dolanin tulevaa uraa ja myös siis mennyttä.
****1/2 (vähintäänkin)
tiistai 13. tammikuuta 2015
Vuoden 2014 parhaat elokuvat
Viime vuoden aikana kertyi taas lukemattomia elokuvakokemuksia, hyviä ja huonoja. Ajattelin tuttuun tapaan kerätä viimeisen 12 kuukauden spektaakkeleja kasaan ja luetella omasta mielestäni vuoden 2014 merkittävimmät tekeleet. Art-housen puolella tarjonta oli erinomainen ja kankaille saapui useitakin tulevaisuuden klassikoita. Sen sijaan perinteinen Hollywood petti pahasti. Suurin osa kesän elokuvista olivat jo mätiä saapuessaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ennen kaikkea valinnoissani painottuu tänä vuonna yllätyksellisyys ja kokonaisuuden ymmärtäminen, jotka sinällään tuntuvat olevan toisensa poissulkevia, mutta näin ei ole.
Ennen kuin mennään itse Top-10:iin, niin luetellaan taas muutama kehumisen arvoinen elokuva, joiden rahkeet eivät kuitenkaan riittäneet aivan kärkeen. Fury oli usein itsensä liian vakavasti ottava elokuva, joka silti toi mieleen ne "vanhat hyvän ajan elokuvat". David Ayer maalaa upeata kuvastoa 35mm filmille ja tekee samalla yhden vuoden 2014 parhaista toimintaelokuvista. Amerikan aliarvostetuin ohjaaja James Gray taas teki kauniin melodraaman The Immigrant, jota turhaan haukuttiin rauhallisesta tahdistaan. Huippunäyttelijöillä varustettu elokuva saattaisi hyvin olla vuoden visuaalisesti kaunein teos ellei loppumetreillä kankaille olisi saapunut eräs puolalainen mestariteos. Interstellar ei toiminut kokonaisuutena, mutta pelkän kunnianhimon johdosta se on nostettava vuoden suurien joukkoon. Christopher Nolan yhdistää lähitulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassaan onnistuneesti ja epäonnistuneesti monia tieteellisiä ja filosofisia ajatuksia. Vaikka lopputulos onkin vähän paisunut sillisalaatti, niin matka sinne on äärimmäisen komea ja vaikuttava. Jokaista Matt Damon-käännettä vastaan on myös aitoja neronleimauksia. Genre-elokuvaa parhaimmillaan taas edustivat Carpenter-henkiset The Guest ja Cold in July. Tiukat ja väkivaltaiset trillerit olivat vuoden viihdyttävintä kuvaa. Locke onnistui mahdottomassa, kun Steve Knight teki aidosti toimivan elokuvan, joka sijoittuu kokonaisuudessaan autoon. Lisäksi on mainittava kaikkien aikojen paras Marvel-elokuva Guardians of the Galaxy, joka erottautui positiivisesti perusbulkistaan. Wes Anderson teki tähänastisesti Wes Andersonmaisimman (jo lähes parodia) elokuvansa The Grand Budapest Hotel, joka miellyttää kaikkia niitä, jotka ovat ohjaajan aiemmistakin elokuvista nauttineet. Inside Llewin Davis on taas elokuva, jonka haluan kovasti nähdä uudestaan, mutta tänään se ei aivan mahdu listalle. Muutama nimi on vielä mainittava: Coherence on yhdysvaltalaista indie-elokuvaa parhaimmillaan kieron Schrödingerin-kissa juonensa kanssa ja Snowpiercer taas yllättää ilkeillä yhteiskunta-ajatuksillaan. En tajunnutkaan kuinka paljon hyviä elokuvia ei mahtunut listalle...Äh, lopuksi vielä mainittava turkkilainen Winter Sleep, joka hitaassa kerronnassaan oli rikas ja eeppinen kokemus. Lähempänä kirjaa kuin elokuvaa.
Niin ja siiten piti vielä mainita Boyhood tai ennemminkin perustella miksi elokuva ei ole löytänyt paikkaa listalleni. Arvostan suunnattomasti tekijätiimin saavutusta ja elokuva onnistuu parhaimmillaan löytämään harvinaisen aitoja hetkiä elämästä. Se pyrkii jonkinlaiseen katkeransuloiseen realismiin, ja vaikka vaikutuinkin elokuvan aikana, jäi lopulta suuhuni hieman imelä maku. Lisäksi päähenkilöstä kasvoi aavistuksen verran kusipää - rehellinen mielipide.
11. Phil Lord & Christopher Miller
Numeron 11 sijoittaminen on huijausta, myönnetään, mutta halusin nostaa ohjaajakaksikon palkintosijoille, vaikka elokuvat yksin eivät olisi ehkä riittäneet kärkikahinoihin. 22 Jump Street ja Lego The Movie olivat vuoden suurimpia yllätyksiä. Lähtökohtaisesti idioottimaisiin ideoihin perustuneet elokuvat ottivat itsensä sopivan kevyesti, unohtamatta silti aitoja tunteita. 22 Jump Street on absurdin komedian taidonnäyte ja se pääsee hyvin lähelle legendaarista Animal Housea. Lego-elokuva taas onnistuu tekemään tuotemarkkinointilähtökohdistaan huolimatta uskomattoman viihdyttävän vitsitykityksen, joka rohkealla metatason-juonenkäänteellään taltioi hyvin mistä Lego-brändissä on lopulta kyse. Lego elokuvasta voi niin Hollywood kuin myös markkinoijat ja yritykset ottaa oppia kuinka kuvata omaa brändiä.
10. Päin Seinää / He ovat paenneet
Kusetan myös #9 kohdalla, mutta mielestäni molemmat kotimaiset elokuvat ansaitsevat kiitoksensa. J-P Valkeapään He ovat paenneet on visuaalisesti ja äänimaailmaltaan komeasti toteutettu painajaisuni, joka on syytä kokea eikä katsoa. Elokuva oli vuoden ahdistavin kokemus kaikella hyvällä. Suomalainen elokuva ei ole koskaan ollut näin lähellä Hohdon Kubrickia. Päin seinää saattaa kuitenkin olla se parempi elokuva. Tuntuu vain siltä, että harvoin on suomalaisessa elokuvassa yhtä eheä käsikirjoitus kuin Päin seinää tapauksessa. Elokuvalla on selkeästi oma luonne, eikä se yritä esittää mitään muuta. Tämä vuosi oli hyvä vuosi kotimaiselle elokuvalle.
9. The Raid: Berendal
The Raid oli oikein viihdyttävä toimintaelokuva, mutta sen jatko-osa on jotain aivan muuta. Se on paisutettu niin eeppiseksi, että alkaa naurattamaan - paitsi sen parissa viihtyy niin pirun hyvin. Ollaan kaukana ensimmäisen osan ränsistyneestä kerrostalosta. Nyt esitellään rikosmaailman glamouria, unohtamatta tietenkin sitä actionia, joka vakuuttaa. Selkään puukotusta, rikosliigojen välistä sotaa ja tyyliteltyä väkivaltaa parhaimmillaan.
8. Gone Girl
David Fincher ja hänen elokuvansa ovat ajan hermolla. Gone Girl hengittää samaa ilmaa kuin vuoden 2014 massat. Kyynisyys pursuaa valkokankaan läpi ja ilmassa leijuu vahvasti jääkylmä satiiri ja kieroutunut huumori. Vasta tulevat vuodet kertovat kuinka hyvin Gone Girl tulee aikaa kestämään, mutta vuonna 2014 se on ilkeä iso elokuva rumasta maailmasta ja sellaisenaan erinomainen. On jotenkin kiehtovaa, että tämän hetken suurin ja paras yhdysvaltalaisohjaaja käyttää päivänsä pikimustien kioskikirjallisuuteen perustuvien elokuvien parissa.
7. Whiplash
Vuoden paras esikoiselokuva on Damian Chazellen intensiivinen kuvaus pilviin kurkottamisesta, itsekurista ja sen vaatimista veroista. J.K Simmons on sadistinen jazz-opettaja, joka ruoskii Miles Tellerin näyttelemästä lupaavasta rumpalista kaiken irti, myös hien ja veren. Harvassa elokuvassa jännitti yhtä paljon kuin Whiplashissa. Tätä elokuvaa ei kannata missata, kun se saapuu kankaille tänä vuonna.
6. Wolf of Wall Street
Martin Scorsese pisti Goodfellas vaihteen takaisin päälle ja loi vuoden hävyttömimmän elokuvan. Mafiosot ovat roskabondien myyjinä vieläkin suurempia roistoja ja pelkän kokaiinin nuuhkiminen on vaihtunut kaikkien mahdollisten laittomien aineiden sekakäyttöön. Elokuva on kolmen tunnin moraaliton screwball-komedia, jossa sikailun jatkeeksi tulee lisää sikailua. En ensimmäisenä uskonut, että 72-vuotias ohjaajalegenda pystyy tällaiseen ja se tekee matkasta entistäkin nautinnollisemman. Wolf of Wall Street todistaa myös, että harva kykenee liikuttamaan kameraa yhtä taitavasti kuin Scorsese. Elokuva on täynnä nerokkaita yksittäisiä kohtauksia niin ohjauksen kuin näyttelijätyönkin puolesta.
5. 12 Years as a Slave
Steve McQueen teki tähänastisen uran kaupallisimman elokuvan, mutta se ei tarkoita sitä, että elokuva olisi helppo. 12 Years as a Slave on runollinenkin kuvaus Yhdysvaltojen orjuudesta ja vapauden tahdosta. Se hiipii taitavasti pinnan alle ja jättää vaikutuksen vielä pitkäksi aikaa. McQueenin suurin saavutus oli tehdä ns. tärkeätä elokuvaa ilman sille niin tyypillistä paatoksellisuutta. 12 Years as a Slave on vuoden 2014 paras näkemäni yhdysvaltalainen elokuva, mutta uskon silti, että olen tullut ja tulen useammin palaamaan Scorsesen WOWin, Fincherin Gone Girlin ja Chazellen Whiplashin pariin. Ne ovat lopulta omankaltaiselleni elokuvafriikille antoisampia teoksia, vaikka puhtaana kokemuksena McQueenin elokuvan arvo on kiistaton.
4. Ida
Yksi vuoden lyhyimmistä elokuvista on myös yksi vuoden parhaimmista. Pääosin taskulämpimistä draamoista tunnettu Pawel Pawlikowski yllätti ainakin allekirjoittaneen, tehdessään vuoden tyylikkäimmän ja parhaiten kuvatun elokuvan. Ida on minuutista toiseen täydellisesti rajattua mustavalkokuvaa ja sen viileä tarinankerronnallinen ote taltioi päähenkilöiden suhteen luonteen täydellisesti. Elokuva hyödyntää jazz-musiikkia erinomaisesti ja Ida onkin ennemminkin ajan-ja mielenkuva kuin pelkästään elokuva.
3. Suuri Kauneus
Paolo Sorrentinon Fellini-pastissi on lopulta paljon enemmän kuin pelkkä pastissi. Se on ikääntyneen miehen haikailua menneeseen. Se on katkeransuloinen tarina ihmisistä, jotka nykyään pitävät ääntä vain pitääkseen ääntä. Upealla musiikilla ja kuvauksella varustettu elokuva naurattaa ja koskettaa, kuten parhaimmat Fellinitkin.
2. Nymphomaniac
Lars von Trier teki käsikirjoituksen, johon mies on varmaankin kirjannut kaikkia "mielenkiinnon aiheitansa ja mielenkiintoisia ajatuksia" ja sitten lisännyt kuvan täyteen seksiä ja pornoa. Tanskalaisesta ohjaajasta on mahdotonta ottaa selvää, sillä kaikki saattaa lopulta olla vain yleisön kustannuksella leikkimistä, mutta kiinnostavaa se on aina. Trierin mammuttiteos leikkii kuvilla, aiheilla ja musiikilla. Nymphomaniac on filosofinen elokuva, joka pyrkii paljastamaan maailmaa johdonmukaisesti/jumalallisesti kontrolloivat säännöt ja totuudet, tai sitten se on vain yksi iso vitsi - kaikki riippuu katsojasta.
1. Turist
Vuoden 2014 paras näkemäni elokuva on ruotsalaisen Ruben Östlundin hervoton ja tarkkanäköisyydeltään raaka komedia sukupuolirooleista ja perheestä. Se muistuttaa, visuaalisesti ja tavasta käsitellä aihettaan, Michael Hanekenin elokuvaa, mutta lopputulos on huomattavasti hauskempi ja viihdyttävämpi. Turist on elokuva, joka vuonna 2014 tarjosi jotain aivan muuta kuin kaikki muut. Se on kiistatta vuoden paras elokuva ja suosittelen sitä kaikille, kun se vihdoin saapuu valkokankaille tammikuussa 2015.
Ennen kuin mennään itse Top-10:iin, niin luetellaan taas muutama kehumisen arvoinen elokuva, joiden rahkeet eivät kuitenkaan riittäneet aivan kärkeen. Fury oli usein itsensä liian vakavasti ottava elokuva, joka silti toi mieleen ne "vanhat hyvän ajan elokuvat". David Ayer maalaa upeata kuvastoa 35mm filmille ja tekee samalla yhden vuoden 2014 parhaista toimintaelokuvista. Amerikan aliarvostetuin ohjaaja James Gray taas teki kauniin melodraaman The Immigrant, jota turhaan haukuttiin rauhallisesta tahdistaan. Huippunäyttelijöillä varustettu elokuva saattaisi hyvin olla vuoden visuaalisesti kaunein teos ellei loppumetreillä kankaille olisi saapunut eräs puolalainen mestariteos. Interstellar ei toiminut kokonaisuutena, mutta pelkän kunnianhimon johdosta se on nostettava vuoden suurien joukkoon. Christopher Nolan yhdistää lähitulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassaan onnistuneesti ja epäonnistuneesti monia tieteellisiä ja filosofisia ajatuksia. Vaikka lopputulos onkin vähän paisunut sillisalaatti, niin matka sinne on äärimmäisen komea ja vaikuttava. Jokaista Matt Damon-käännettä vastaan on myös aitoja neronleimauksia. Genre-elokuvaa parhaimmillaan taas edustivat Carpenter-henkiset The Guest ja Cold in July. Tiukat ja väkivaltaiset trillerit olivat vuoden viihdyttävintä kuvaa. Locke onnistui mahdottomassa, kun Steve Knight teki aidosti toimivan elokuvan, joka sijoittuu kokonaisuudessaan autoon. Lisäksi on mainittava kaikkien aikojen paras Marvel-elokuva Guardians of the Galaxy, joka erottautui positiivisesti perusbulkistaan. Wes Anderson teki tähänastisesti Wes Andersonmaisimman (jo lähes parodia) elokuvansa The Grand Budapest Hotel, joka miellyttää kaikkia niitä, jotka ovat ohjaajan aiemmistakin elokuvista nauttineet. Inside Llewin Davis on taas elokuva, jonka haluan kovasti nähdä uudestaan, mutta tänään se ei aivan mahdu listalle. Muutama nimi on vielä mainittava: Coherence on yhdysvaltalaista indie-elokuvaa parhaimmillaan kieron Schrödingerin-kissa juonensa kanssa ja Snowpiercer taas yllättää ilkeillä yhteiskunta-ajatuksillaan. En tajunnutkaan kuinka paljon hyviä elokuvia ei mahtunut listalle...Äh, lopuksi vielä mainittava turkkilainen Winter Sleep, joka hitaassa kerronnassaan oli rikas ja eeppinen kokemus. Lähempänä kirjaa kuin elokuvaa.
Niin ja siiten piti vielä mainita Boyhood tai ennemminkin perustella miksi elokuva ei ole löytänyt paikkaa listalleni. Arvostan suunnattomasti tekijätiimin saavutusta ja elokuva onnistuu parhaimmillaan löytämään harvinaisen aitoja hetkiä elämästä. Se pyrkii jonkinlaiseen katkeransuloiseen realismiin, ja vaikka vaikutuinkin elokuvan aikana, jäi lopulta suuhuni hieman imelä maku. Lisäksi päähenkilöstä kasvoi aavistuksen verran kusipää - rehellinen mielipide.
11. Phil Lord & Christopher Miller
Numeron 11 sijoittaminen on huijausta, myönnetään, mutta halusin nostaa ohjaajakaksikon palkintosijoille, vaikka elokuvat yksin eivät olisi ehkä riittäneet kärkikahinoihin. 22 Jump Street ja Lego The Movie olivat vuoden suurimpia yllätyksiä. Lähtökohtaisesti idioottimaisiin ideoihin perustuneet elokuvat ottivat itsensä sopivan kevyesti, unohtamatta silti aitoja tunteita. 22 Jump Street on absurdin komedian taidonnäyte ja se pääsee hyvin lähelle legendaarista Animal Housea. Lego-elokuva taas onnistuu tekemään tuotemarkkinointilähtökohdistaan huolimatta uskomattoman viihdyttävän vitsitykityksen, joka rohkealla metatason-juonenkäänteellään taltioi hyvin mistä Lego-brändissä on lopulta kyse. Lego elokuvasta voi niin Hollywood kuin myös markkinoijat ja yritykset ottaa oppia kuinka kuvata omaa brändiä.
10. Päin Seinää / He ovat paenneet
Kusetan myös #9 kohdalla, mutta mielestäni molemmat kotimaiset elokuvat ansaitsevat kiitoksensa. J-P Valkeapään He ovat paenneet on visuaalisesti ja äänimaailmaltaan komeasti toteutettu painajaisuni, joka on syytä kokea eikä katsoa. Elokuva oli vuoden ahdistavin kokemus kaikella hyvällä. Suomalainen elokuva ei ole koskaan ollut näin lähellä Hohdon Kubrickia. Päin seinää saattaa kuitenkin olla se parempi elokuva. Tuntuu vain siltä, että harvoin on suomalaisessa elokuvassa yhtä eheä käsikirjoitus kuin Päin seinää tapauksessa. Elokuvalla on selkeästi oma luonne, eikä se yritä esittää mitään muuta. Tämä vuosi oli hyvä vuosi kotimaiselle elokuvalle.
9. The Raid: Berendal
The Raid oli oikein viihdyttävä toimintaelokuva, mutta sen jatko-osa on jotain aivan muuta. Se on paisutettu niin eeppiseksi, että alkaa naurattamaan - paitsi sen parissa viihtyy niin pirun hyvin. Ollaan kaukana ensimmäisen osan ränsistyneestä kerrostalosta. Nyt esitellään rikosmaailman glamouria, unohtamatta tietenkin sitä actionia, joka vakuuttaa. Selkään puukotusta, rikosliigojen välistä sotaa ja tyyliteltyä väkivaltaa parhaimmillaan.
8. Gone Girl
David Fincher ja hänen elokuvansa ovat ajan hermolla. Gone Girl hengittää samaa ilmaa kuin vuoden 2014 massat. Kyynisyys pursuaa valkokankaan läpi ja ilmassa leijuu vahvasti jääkylmä satiiri ja kieroutunut huumori. Vasta tulevat vuodet kertovat kuinka hyvin Gone Girl tulee aikaa kestämään, mutta vuonna 2014 se on ilkeä iso elokuva rumasta maailmasta ja sellaisenaan erinomainen. On jotenkin kiehtovaa, että tämän hetken suurin ja paras yhdysvaltalaisohjaaja käyttää päivänsä pikimustien kioskikirjallisuuteen perustuvien elokuvien parissa.
7. Whiplash
Vuoden paras esikoiselokuva on Damian Chazellen intensiivinen kuvaus pilviin kurkottamisesta, itsekurista ja sen vaatimista veroista. J.K Simmons on sadistinen jazz-opettaja, joka ruoskii Miles Tellerin näyttelemästä lupaavasta rumpalista kaiken irti, myös hien ja veren. Harvassa elokuvassa jännitti yhtä paljon kuin Whiplashissa. Tätä elokuvaa ei kannata missata, kun se saapuu kankaille tänä vuonna.
6. Wolf of Wall Street
Martin Scorsese pisti Goodfellas vaihteen takaisin päälle ja loi vuoden hävyttömimmän elokuvan. Mafiosot ovat roskabondien myyjinä vieläkin suurempia roistoja ja pelkän kokaiinin nuuhkiminen on vaihtunut kaikkien mahdollisten laittomien aineiden sekakäyttöön. Elokuva on kolmen tunnin moraaliton screwball-komedia, jossa sikailun jatkeeksi tulee lisää sikailua. En ensimmäisenä uskonut, että 72-vuotias ohjaajalegenda pystyy tällaiseen ja se tekee matkasta entistäkin nautinnollisemman. Wolf of Wall Street todistaa myös, että harva kykenee liikuttamaan kameraa yhtä taitavasti kuin Scorsese. Elokuva on täynnä nerokkaita yksittäisiä kohtauksia niin ohjauksen kuin näyttelijätyönkin puolesta.
5. 12 Years as a Slave
Steve McQueen teki tähänastisen uran kaupallisimman elokuvan, mutta se ei tarkoita sitä, että elokuva olisi helppo. 12 Years as a Slave on runollinenkin kuvaus Yhdysvaltojen orjuudesta ja vapauden tahdosta. Se hiipii taitavasti pinnan alle ja jättää vaikutuksen vielä pitkäksi aikaa. McQueenin suurin saavutus oli tehdä ns. tärkeätä elokuvaa ilman sille niin tyypillistä paatoksellisuutta. 12 Years as a Slave on vuoden 2014 paras näkemäni yhdysvaltalainen elokuva, mutta uskon silti, että olen tullut ja tulen useammin palaamaan Scorsesen WOWin, Fincherin Gone Girlin ja Chazellen Whiplashin pariin. Ne ovat lopulta omankaltaiselleni elokuvafriikille antoisampia teoksia, vaikka puhtaana kokemuksena McQueenin elokuvan arvo on kiistaton.
4. Ida
Yksi vuoden lyhyimmistä elokuvista on myös yksi vuoden parhaimmista. Pääosin taskulämpimistä draamoista tunnettu Pawel Pawlikowski yllätti ainakin allekirjoittaneen, tehdessään vuoden tyylikkäimmän ja parhaiten kuvatun elokuvan. Ida on minuutista toiseen täydellisesti rajattua mustavalkokuvaa ja sen viileä tarinankerronnallinen ote taltioi päähenkilöiden suhteen luonteen täydellisesti. Elokuva hyödyntää jazz-musiikkia erinomaisesti ja Ida onkin ennemminkin ajan-ja mielenkuva kuin pelkästään elokuva.
3. Suuri Kauneus
Paolo Sorrentinon Fellini-pastissi on lopulta paljon enemmän kuin pelkkä pastissi. Se on ikääntyneen miehen haikailua menneeseen. Se on katkeransuloinen tarina ihmisistä, jotka nykyään pitävät ääntä vain pitääkseen ääntä. Upealla musiikilla ja kuvauksella varustettu elokuva naurattaa ja koskettaa, kuten parhaimmat Fellinitkin.
2. Nymphomaniac
Lars von Trier teki käsikirjoituksen, johon mies on varmaankin kirjannut kaikkia "mielenkiinnon aiheitansa ja mielenkiintoisia ajatuksia" ja sitten lisännyt kuvan täyteen seksiä ja pornoa. Tanskalaisesta ohjaajasta on mahdotonta ottaa selvää, sillä kaikki saattaa lopulta olla vain yleisön kustannuksella leikkimistä, mutta kiinnostavaa se on aina. Trierin mammuttiteos leikkii kuvilla, aiheilla ja musiikilla. Nymphomaniac on filosofinen elokuva, joka pyrkii paljastamaan maailmaa johdonmukaisesti/jumalallisesti kontrolloivat säännöt ja totuudet, tai sitten se on vain yksi iso vitsi - kaikki riippuu katsojasta.
1. Turist
Vuoden 2014 paras näkemäni elokuva on ruotsalaisen Ruben Östlundin hervoton ja tarkkanäköisyydeltään raaka komedia sukupuolirooleista ja perheestä. Se muistuttaa, visuaalisesti ja tavasta käsitellä aihettaan, Michael Hanekenin elokuvaa, mutta lopputulos on huomattavasti hauskempi ja viihdyttävämpi. Turist on elokuva, joka vuonna 2014 tarjosi jotain aivan muuta kuin kaikki muut. Se on kiistatta vuoden paras elokuva ja suosittelen sitä kaikille, kun se vihdoin saapuu valkokankaille tammikuussa 2015.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)