torstai 9. lokakuuta 2014

Gone Girl ja Fincherin muut täysosumat

I: FINCHER

Fincher on aikakautensa tuote. Mainos- ja musiikkivideoista aloittanut ohjaaja on visuaalisen tyylinsä kautta ollut aina ajan hermolla, ehkä jopa luomassa sitä. Hän on monessa mielessä täydellinen ohjaaja; kontrollifriikki, joka ottaa uuden teknologian avoimesti vastaan, opettelee sen salat ja vie sitä eteenpäin. Hän on visuaalisesti trendienluoja ja tarinankertojana konseptoija. Suonissa virtaa edelleen MTV ja mainoskatkot.

Seitsemän on nykyajan sarjamurhaajaelokuvan virstanpylväs. Uhrilmapaat oli ennen kaikkea elokuva Hannibal Lecterin ja Clarice Sterlingin suhteesta, kun taas Seitsemän on elokuva murhaajasta ja etsivistä. Murhaajan motiivi, etsiväparin välinen kemia ja loppumaton kaatosade ovat kaikki ominaisuuksia, joita on toistettu kyllästymiseen asti vuoden 1995 jälkeen. Seitsemän on elokuva, joka kiteyttää aiheensa ja ulkonäkönsä puolesta hyvin vahvasti 1990-luvun elokuvan. Se on väkivaltainen kahden tunnin musiikkivideo ihokarvat nostattavalla finaalilla.

Fight Club taas ei ole musiikkivideo, vaan ironinen mainos tai ennemminkin poliittinen pamfletti. Se ampuu konekiväärillä ideoitansa, joka suuntaan toivoen, että katsojat tarraavat mahdollisimman moneen luotiin kiinni. Se on aggressiivinen hyökkäys kulutusyhteiskuntaa vastaan, joka on toteutettu mainonnan keinon. Se on kauaskantoinen huuto alkukantaiselle miehelle, jota se kuitenkin niin halveksii. Valkoiset kaulukset kahlitsevat miehet sovinnaisuuteen, mutta vaihtoehtona on on vain eläimellinen/lapsellinen uho, sillä mies pysty koskaan olemaan vapaa. Fight Club on samaan aikaan postmoderni elokuva yksilöstä, joka on menettänyt merkityksensä maailmankaikkeudessa, sekä räävitön screwball-komedia miehestä ja naisesta, jotka ovat liian suuria persoonia toisilleen. Fincherin väkevä cocktail taltioi tarkkuudella Milleniumin maanis-depressiivisen hukkumistilan.

Vuoden 2007 Zodiac tulee aina olemaan Fincherin uralle käänteentekevä elokuva. Zodiac on ohjaajan ensimmäinen digitaalisesti kuvattu elokuva ja se edustaa edelleenkin sen parasta jälkeä. Fincher toimii elokuvassa myös ensimmäistä kertaa täysiverisenä tarinankertojana. Mainos- ja musiikkivideomaisuus loistavat poissaololla ja lopputulos muistuttaakin 70-luvun Pakulaa ja Lumet'a. Zodiac on monilla tavoin David Fincherin ansioitunein teos, mutta myös hänen ajattomin. Verrattuna Fight Clubiin ja Social Networkiin, se on yllättävän vanhanaikainen ja hillitty.

Social Network onkin taattua Fincheriä uudella Zodiacin aloittamalla otteella. Se ei ole Facebook-elokuva, eikä sos.med-elokuva, vaan zeitgeist-elokuva. Se on oman aikansa Citizen Kane, jossa kunnianhimo korvaa aidon ihmiskosketuksen. Se on elokuva nuorista, jotka esittävät isompia, pahempia ja tylympiä kuin mitä todellisuudessa ovat. Samalla se on elokuva vanhemmista, jotka eivät edes tajua ajan pyyhältävän heidän ohitseen. Social Network kuvaa uudenlaisesta hierarkiaa, jossa ei ehkä pukeuduta tuhansien dollarien pukuihin tai ajeta satojen tuhansien autoilla, mutta selkään puukotetaan silti samalla veitsellä. Se myös tulee jäämään historiaan siinä missä Fight Clubikin.

Näin lopuksi hypätään Fincherin kuoleman balladin (Benjamin Button) ohi ja keskitytään miehen uusimpiin kioskikirjallisuuden tulkintoihin. Monet ovat jo kritisoineet ohjaajan päätöstä kuvata peräjälkeen kaksi ns. "airport-bestseller" kirjaa. Ensiksi tuli Stieg Larssonin Girl with the Dragon Tattoo ja nyt Gillian Flynnin Gone Girl. En allekirjoita syytöksiä, sillä ensinnäkin Dragon Tattoo oli loppukädessä epäonnistunut elokuva, kun taas Gone Girl on yksi Fincherin uran mielenkiintoisimpia ja terävimpiä teoksia.

Dragon Tattoo oli jo alun alkaen yllättävä valinta, nimittäin remake ja sellaisenaan lopulta aika yllätyksetön. En mene sanomaan kumpi tulkinta on parempi, mutta kovin montaa katselukertaa eivät elokuvat kestä. Yli kaksi ja puolituntisena Fincherin murhamysteeri on tunnelmaltaan vaikuttava, mutta muuten otteeltaan kylmä ja etäinen. Ohjaajaa voi tietenkin syyttää tästä samasta muidenkin elokuvien kohdalla, mutta Dragon Tattoossa se etenkin vaivaa. Elokuvan teemat jäävät jähmeästi liikuvan juonen alle ja jo tutulla tarinalla on hyvin vähän lisää annettavaa. Daniel Craig on hyvä ja Rooney Mara erinomainen, mutta elokuva ei. Elokuvakokemus on lopulta väkinäinen, eikä koskaan kasva raakaa ja synkkää luonnettansa suuremmaksi.

II: GONE GIRL

Gone Girl on täysin erilainen paketti verrattuna edelliseen kioskikirjatulkintaan ja erottuu hampaidensa terävyydellä, jopa Fincherinkin tuotannossa. Pintatasolla elokuva toimii tietenkin trillerinä ja murhamysteerinä. Minne Amy Dunne on kadonnut viisivuotishääpäivänään? Pinnan alla virtaa taas halveksiva tulkinta amerikkalaisen median viihteellisyydestä ja tekopyhyydestä. Nick Dunnen tarina on sen viikon lounastarjous. Miehen elämä revitään palasiksi, kun uutisina myytävää sosiaalipornoa tungetaan television kautta kansan ahmittavaksi. Tarina kiinnostaa niin pitkään, kun se tarjoaa käänteitä - tätä perinnettä kunnioittaa myös Gone Girl. Syvimmissä vesissä elokuva kertoo kuitenkin lopulta ihmisten teennäisyydestä ja heikkoudesta, joka korostuu etenkin parisuhteen muodostuksessa. Jokainen näkee itsensä joukosta erottuvana parempana yksilönä, jonka tarina ei seuraa kliseitä, vaan edustaa ainutlaatuisuutta. Se on unelma ja se on vale, joka ajaa Dunnen pariskunnan sen lopulliseen tuhoon.

Gone Girl on elokuva, josta tullaan tekemään loputtomasti tulkintoja. Sitä voi analysoida niin mediasatiirina, sukupuoliroolianalyysinä kuin myös ilkeänä parisuhdekomediana ja ilkeä elokuva se nimenomaan on. Se on tarinaltaan puhdasta pulpia, hahmoiltaan täynnä karikatyyrejä ja juoneltaan toinen toistaan suurempia twistejä, mutta silti se uskaltaa itsevarmasti heitellä omia mielipiteitään mitä universaalimpiin kysymyksiin. Vaikka se visuaalisesti edustaakin Fincherin kypsempää kameratyötä, käsittelee se materiaaliansa kuten Fight Club. Social Network kuvasi aikakauttamme. Gone Girl kuvaa aikakautemme tapaa ajatella ja se tapa on ruma. Tärkeintä ei ole oma rehellinen käsitys itsestämme, vaan ulkopuolisten meistä muodostama tarina. Totuus häviää aina hyvin kerrotulle tarinalle, ja lisäksi siitä saatavat palkkiot ovat surkeat.

Ovelinta kaikessa on kuitenkin David Fincherin päätös olla omistautumatta millekään. Hän on provokaattori, emmekä saa koskaan tietää onko hän missään vaiheessa tosissaan. House of Cardsin tavoin kieli on koko ajan ainakin puoliksi poskessa. Gone Girl voi yhtä lailla olla vakava satiiri ja teennäinen draama. Yksikään henkilöhahmo ei ole koskettava uhri, vaan pilkattava narri. Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, jos katsojat silti alkavat kuitenkin pohtimaan elokuvan teemoja. Fincher on palannut mainosjuurilleen.

****

perjantai 3. lokakuuta 2014

Netflix kasvaa, elokuva muuttuu

Netflix on viime aikoina repinyt palstatilaa samalla mitalla kuin aikoinaan julkistaessaan suunnitelmat House of Cardsille. Omatuotantoiset TV-sarjat ja dokumentit saavat komeaa jatkoa, kun videovuokrauksesta lähtenyt alan innovaattori lisää ruokalistalleen nyt myös kokoillan fiktiiviset elokuvat. Alkuviikosta ilmoitettiin kuinka Weinsteinen tuottama jatko-osa vuosikymmenentakaiselle wuxia-klasikkolle Crouching Tiger, Hidden Dragon saa ensi-iltansa samanaikaisesti IMAX-kankailla, sekä Netflixin verkkopalvelussa. Nyt taas yhtiö on ilmoittanut kuinka he ovat solmineet neljän elokuvan sopimuksen suvantovaihetta potevan Adam Sanderin kanssa. Uutiset ovat kova isku perinteisille elokuvateatteriketjuille, jotka ovat jo pitkään yrittäneet kontrolloida multiplatform ensi-iltoja (esim. The Tower Heist). Sen sijaan sopimuksen osapuolille ne tuovat taloudellista riskittömyyttä. Silti loppukädessä kaikista kovimman hinnan saattaa maksaa itse elokuva. Se on entistä kovemmassa paineessa, kun studiot johtavat sitä numeroiden kautta ja uudet teknologiset ratkaisut taas ajavat sitä lähemmäs televisiota. Ennen kuin tätä väitettä sen enempää, niin ohessa muutama totuus:

  • Adam Sandler operoi ajantuhlaus-bisneksessä (molemmissa merkityksissä)
  • Adam Sandler on parhaimmillaan elokuvissa
  • Netflix operoi ajantuhlaus-bisneksessä
  • Netflix on parhaimmillaan markkinoinnissa
  • Elokuvan kulutuksen kasvu ei ole yhtä kuin elokuvan kasvu
Adam Sandlerin ura on ollut jo pitkään laskussa. Viime vuosien hittien (Grown Ups) ohella on tullut eteen suurenevissa määrin myös floppeja. Syitä on monia. 2000-luvun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, perinteinen romanttinen komedia on tehnyt kuolemaa jo vuosikymmenen ajan ja miehen elokuvien jo valmiiksi alhainen taso on laskenut entisestään. En kuitenkaan halua olla se jäykkäniskainen kriitikon paskiainen, joka välttää Sandlerin leffoja kuin läski lapsi salaattia. Sandler teki 90-luvulla kaksi komdia-klassikkoa; Billy Maddison ja Happy Gilmore. En uskalla taata niiden laatua enää, mutta muistan nauttineeni niistä vielä yllättävän myöhäänkin 2000-luvulla. Ns. tyhmien komedioiden jälkeen Sandler iski kultasuoneen Wedding Singerin kanssa ja paletti alkoikin olla kasassa. Sandlerin leffat edustivat Amerikassa niin suosittua koko perheen Underdog-kaavaa. Yksinkertainen ja sympaattinen kaveri kasvaa aikuiseksi ja valloittaa ihmisten sydämet. Formaatti toimi yllättävänkin pitkään, ottaen huomioon, että tarinankaari edusti menneisyyttä.

Sandler osaa olla myös vakava näyttelijä, mutta hän omistautuu sille satunnaisesti. Hän näytti uutta puoltaan, ensiksi Paul Thomas Andersonin pastelliproosassa Pucnh Drunk Love ja myöhemmin elokuvissa Reign Over Me, Spanglish ja Funny People. Funny People on muuten elokuva, joka katosi varkain, sillä se on osoittautunut Aptow'n ainoaksi elokuvaksi, joka edelleen toimii. Tänä vuonna on taas luvassa vakavampia rooleja, kun Sandler esittää pääosaa Thomas McCartheyn fantasiasävytteisessä indie-draamassa The Cobbler, sekä sivuosaa Jason Reitmanin some-analyysissä Men, Women and Children. Sandler on näytellyt niin pitkään samaa hahmoa, joten siitä poikkeava roolityö on aina mielenkiintoinen. 

Sandler on silti aina Sandler. Hänen vakavatkin elokuvat ovat vahvasti komediallisia ja ennen kaikkea budjeteiltaan ja katsojatavoitteiltaan pienempiä. Edelleen voi luottaa, että kun julisteessa lukee Sandler, niin elokuva noudattaa tuttua kaavaa, eivätkä vitsit pääse ainakaan yllättämään älykkyydellä. 2010-luvun Sandler-elokuvat ovat piirun verran korkeammalla kuin teinikomedioiden straight-to-VOD/BR/DVD jatko-osat. Se on myös kostautunut miehen maineelle ja lippuluukkuvetovoimalle, joka on vain varjo siitä mitä se 2000-luvun alkuvuosina oli. Sen takia Netflix on yllättävänkin yllätyksetön veto. 

Sandler elokuvat eivät tavoita taivasta, eivätkä edes puskan ylintä oksaa. Ne ovat "viihdettä", silloin kun viihde on ajan tappamista. Niihin ei tarvitse keskittyä. Ei ehkä edes pidäkään. Netflix julkaisi juuri tutkimuksen, joka paljassti kuinka keskimääräinen asiakas kuluttaa n. 1,5 tuntia elokuvaa päivässä. Kuluttaminen on oikea sana, koska kyseessä täytyy olla passiivinen katsominen. Se myös kuvasta hyvin sitä, kuinka Netflix on omimassa television roolia päivittäisenä viihdetulvana. Tavalliset ihmiset eivät katso yhtä elokuvaa päivässä, mutta he katsovat useita tunteja televisiota. Tälle alueelle on Netflix laajentumassa kovaa vauhtia. Se on ymmärrettävää, mutta se on myös vaarallista. Se kertoo 2000-luvun uudesta elintavasta, jossa liikkuva kuva on taustamelua, johon ei koskaan keskitytä 100 prosenttisesti. Keskitytäänkö enää mihinkään, sitä en tiedä. Televisiot, videonauhurit, dvd-soittimet, puhelimet ja tabletit ovat kaikki välineitä, jotka ovat auttaneet meitä katsomaan enemmän kuvaa. Samalla ne ovat kuitenkin tehneet kuvasta kulutustuotteen, jopa kertakäyttötuotteen. Siihen eivät ole kuitenkaan elokuvantekijät koskaan halunneet teoksensa joutuvan.

Ajatus elokuvasta on katoamassa. Nykyään on syytä luokitella elokuva, musiikkivideot, mainokset ym. samaan kategoriaan. Ne ovat kaikki visuaalista tykitystä, informaatiotulvaa, jotka täyttävät arkemme tyhjät hetket. En tuomitse tätä kaikkea. Uskon, että musiikkivideo ja mainos voi olla yhtä ansioitunut kuin elokuvakin. Sen sijaan haluan painottaa, että itse elokuvasta on katoamassa tai jopa kadonnut sen erityisyys. Elokuva elää niille, jotka siitä ovat kiinnostuneita, mutta sen asema on romahtamaisillaan. Jos kukaan ei keskity, miksi tuotteen edes pitäisi olla viimeistelty? 

Ihmisen keskittymiskyky liikkuvaa kuvaa kohtaan on pienentynyt. Youtube-aikakausi on luonut tarpeen klikata ja vaihtaa. Samaan tapaan, kun televisio kertoi meille, että elokuvan voi keskeyttää mainoksia varten, niin tietokoneet ovat näyttäneet mallia kuinka useita asioita voidaan katsoa samaan aikaan. 

Se on ihan OK, että kaikki eivät katso elokuvia samalla silmällä. Sama pätee kaikkeen taidemuotoon maalauksista musiikkiin. Ikävä kyllä yksittäinen elokuva maksaa ja vaatii enemmän panostusta kuin yksittäinen maalaus. Se tuo elokuvalle taloudelliset paineet ja sen takia elokuvan on miellytettävä mahdollisimman monia ihmisiä (periaatteessa siis). 

Olen jo ehtinyt ajautumaan raiteilta. Todellisuudessa Netflix on tuonut paljon elokuvalle, mutta samalla se luo käyttäytymiskulttuuria, joka alentaa itse tuotteen arvoa. Elokuvasta on tullut buffet-tuote. Leffa-Rax, jossa kannattaa syödä vaikka elämän tylsyyteen ja tyhjyyteen. Miten meidän taas kuuluisi tulkita IMAX-kokeilu? No se myy ajatusta, jossa elokuva on joko huvipuisto tai televisio. Elokuvan tarkoitus on siis toimia vuoristoratana tai ajantappoaseena. Ei kovin mairittelevaa elokuvalle.