R&A #1: Whiplash aloittaa festivaalin ryminällä

Jazz parantaa elokuvaa kuin elokuvaa. Sen takia on sanomattakin selvää, että Whiplashissa on äänimaailma kondiksessa. Sen lisäksi kunnossa on myös näyttelijät, tarina ja kuvaus. Mieleen tulee 70-luvun turhaan unohdetut James Tobackin elokuvat The Gambler ja Fingers. New Yorkin kadut, kokonaisuutta hallitseva musiikki ja paikoitellen klaustrofobiseksikin yltyvä kuvaus vie katsojan takaisin amerikkalaisen elokuvan kulta-aikaan. Whiplash on ankara kuvaus työn teosta ja täydellisyyden tavoittelusta. Jazz-mestarin, siis aidon mestarin, asemaan ei pääse ilman täydellistä omistautumista musiikille. Se tarkoittaa sosiaalisten suhteiden sivuuntyöntämistä, aamun pikkutunneille asti treenaamista ja kirjaimellisesti verta ja hikeä. Harva pystyy tähän myöskään yksin. Harva on itselleen tarpeeksi ankara, jotta pystyisi viemään omistautumisensa täysin äärirajoille. Siihen tarvitaan asialle vähintäänkin yhtä omistautunutta opettajaa, jonka tavoite ei ole luoda ystävyysssuhdetta, vaan ruoskia lahjakkuudesta aito mestari. Whiplash on elokuva kunnianhimosta ja sen raadollisuudesta.

Elokuvan ohjannut Damian Chazelle on lahjakkuus, joka kannattaa muistaa. Amerikkalainen indie-elokuva suoltaa vuosittain laadukkaita töitä kankaille, mutta usein niitä vaivaa oman genrensä tahallinen oikukkuus. Pikkunokkelat hahmot töksäyttelevät absurdia dialogia ja pohtivat oman elämänsä tyhjyyttä/tyhjänpäiväisyyttä. Tyyli sivuuttaa usein tarinan ja oivaltavaisuus voittaa sisällön. Whiplash keskittyy vain olennaiseen eli aiheeseensa, elokuvan teemaan. Sitä tukee kaksi vahvaa henkilöhahmoa, joista kumpikaan ei ole selkeästi hyvä tai paha. J.K Simmonsin Terence Fletcher on opetusmenetelmiltään sadistinen perfektionisti, joka tavoitellessaan taivasta, jättää matkan varrelle useita sivullisia uhreja. Miles Tellerin näyttelemä lahjakas rumpali Andrew taas saattaa elokuvan alussa olla vielä naiivi nuori mies, mutta matkan varrella hänestä kuoriutuu äärimmäisen itsetietoinen ja itsekäs yksilö. Molempien miehien synti ja siunaus on kunnianhimo, joka tulee lopulta musertamaan heidät, mutta sillä ei ole merkitystä, niin kauan, kun heidät muistetaan.

Whiplash on samaan aikaan hauska ja henkeäsalpaava elokuva. Sen soittokohtaukset ovat intensiivisyydeltään kaikkien aikojen urheiluelokuvien tasolla. Lopun rumpusoolon aikana katsoja pidättelee hengitystä, tietämättä toivooko päähenkilön onnistumista vai epäonnistumista. Ovenraosta poikaansa tuijottava isä ymmärtää, että ns. tavallinen elämä ei tule koskaan olemaan hänen poikansa tulevaisuus. Andrew Neyman on outsider siinä missä Travis Bickle tai Jimmy Fingerskin. Terence Fletcheristä taas ei ehkä itse tule koskaan legendaa, mutta hän tietää, että jonkun on heitettävä symbaali. 

Whiplash on äärimmäisen aggressiivinen ja ankara elokuva. Silti toivon, että se olisi käynyt antagonistinsa tapaisen käsittelyn vielä kerran. Whiplash on erinomainen elokuva, mutta siinä olisi potentiaalia olla mestarillinen. Se tekee edelleen sovittelevia ratkaisuja, etenkin romanttisen sivujuonensa kohdalla, jotka tietenkin tekevät elokvuasta helpommin myytävän. On makukysymys tarvitseeko elokuva ilmaa, mutta mielestäni Whiplash olisi toiminut vieläkin paremmin, jos katsojalle ei olisi annettu hetkeäkään aikaa hengittää. Silti Rakkautta ja Anarkiaa elokuvafestivaali alkoi pamauksella. Whiplash on amerikkalaista elokuvaa parhaimmillaan. Sen kaltaisia elokuvia tulee kankaille liian harvoin.

****