keskiviikko 26. helmikuuta 2014

American Hustle - Peruukkieepos idiooteista

David O. Russell on kaaoksen mestari. On se Persianlahden sota, Bostonin nyrkkeilysalit tai Philadelphian lähiöelämä, niin Russell löytää mielenvikaisuutta ympäristöstä kuin ympäristöstä. Ohjaajan hahmot ovat täynnä neurooseja ja mielenoikkuja, ja normaali kommunikointitapa on usein huuto. Perheet pitävät yhtä, vaikka osaset olisivatkin kuinka mielenvikaisia. Näillä lauseilla pystyy kutakuinkin tiivistämään David O. Russelin uran.
Ohjaaja oli nuorempina vuosina kaupallisimmillaan Three Kingisissä ja epäkaupallisimmillaan täysin hullunkurisessa eksistentialistisessa screwball-komediassa I <3 Huckabees. Vuoden 2010 The Fighter ja 2012 Silver Linings Playbook taas edustavat varttuneempaa ja rauhoittunutta David O. Russellia. Vaikka ne tarinoidensa kautta ovatkin hyvin perinteistä amerikkalaista elokuvaa, paistaa niistä silti ohjaajan oma kädenjälki. The Fighterin olen mieltänyt yhdeksi viime vuosien eheimmistä elokuvista ja Silver Linings Playbook taas on nautittava 2000-luvun versio vanhoista Cary Grantin romanttisista komedioista. Molempia elokuvia yhdistää myös ohjaajan täysin oma visuaalinen tyyli, jossa kamera heiluu vimmatulla tavalla, vaikka sen ei olettaisikaan sitä tekevän. Tavallaan ajattelin, että O. Russel oli löytänyt lopullisen tyylinsä ja sen takia American Hustle hämmentää…
En rehellisesti tiedä mistä American Hustlessa on kyse. Se on elokuva frisyyreistä ja idiooteista. Jokainen hahmo on karikatyyri ja irvikuva ihmisestä. American Hustle on elokuva, joka yhdistää Coenin veljesten Burn After Readingin tarinan konseptin (hahmot ovat elokuva) Scorsesen Goodfellasin visuaaliseen tyyliin. Elokuva tuntuu yksittäiseltä suurelta parodialta, sketsiltä ja vitsiltä – mutta sen puitteet ovat hienot. Peruukit ovat komeat ja soundtrack on jo liiankin paisuteltu. Näyttelijät itkevät, huutavat, hakkaavat, nauravat ja naivat. Vuorosanat ovat teräviä ja tarjoillaan napakasti. Kaikilla on hauskaa, myös yleisössä, mutta onko tässä mitään järkeä? En tiedä.
American Hustle perustuu 70-luvun lopun Abscam-skandaaliin, mutta ei elokuva mitään realistista moraalikertomusta pyri tekemään. Christian Bale saattaa olla lähimpänä sympatiaa herättävää hahmoa, mutta senkin sketsihahmohabitus syö uskottavuuden.  Jokainen osa-alue American Hustlessa on vedetty yli – näytteleminen, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, puvustus, meikkaus, lavastus ja musiikki ovat kaikki äärimmilleen tyyliteltyä. Se on onnistunutta, mutta onttoa. Tyylittely on elokuvan itseisarvo, mutta samalla matkan varrella on hukattu elokuvan sisältö. American Hustle on pelkkää ulkokuorta. Näyttelijät ovat kyllä elementissään ja kaivavat karikatyyreistä yllättävän paljon sisältöä, mutta silti loppumaku on olematon. Yhtä kermakakkua koko flikka.
Pidin elokuvasta ja viihdyin sen parissa hyvin. En kuitenkaan osaa oikein järkevästi kuvata ajatuksiani elokuvasta, sillä se ei jättänyt mitään jälkeensä. Siitä voi yhtä hyvin käyttää termejä mestariteos kuin tyhjänpäiväinenkin. David O. Russell vankistaa asemaansa arvostettuna ohjaajana, joka pystyy silti takomaan taalaa lippuluukulla – mutta American Hustle on samaan aikaan ylimielinen ja amatöörimäinen teos. Harvoin näin pitkälle päässyt ohjaaja tuottaa elokuvaa, joka kopio näin paljon muilta. Mieleen tulee myös Paul Thomas Andersonin erittäin kova pornoeepos Boogie Nights, mutta se oli Andersonin toinen ohjaustyö, tämä on Russellin seitsemäs (+ julkaisematon Nailed). Lopulta American Hustle on kuin päähenkilönsä frisyyri. Se kurottaa tähtiin, mutta hiuslisäkkeistä ei tukkajumalaa synny.

***1/2

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Nymphomaniac - ( )

Lars Von Trier on pitänyt hauskaa median kustannuksella viimeiset vuodet. Surullisen kuuluisan Cannesin pressikonferenssin jälkeen taiteilija on välillä esittänyt loukkaantunutta kakaraa ja välillä taas kohauttanut tulevan ”pornoelokuvansa” mainosmateriaalilla. En muista koska viimeksi on elokuvaa markkinoitu yhtä tehokkaasti ja nyt siis puhun nimenomaan tehokkuudesta. Von Trier on luonut elokuvan, joka paperilla on puhdasta provokaatiota, mutta kankaalle sittenkin harvinaisen moniulotteinen ja ajatuksia herättävä teos, joka on kiistattoman mestarin käsialaa. Nymphomaniac on myös yhtälailla vakavasti otettava taide-elokuva kuin myös elokuvateollisuuden 57-vuotiaan kauhukakaran taide-elokuvan pilakuva. Von Trier tuntee maineensa ja tuntee yleisönsä. Hän tietää tasan tarkkaan mitä nappia painamalla syntyy mikäkin valtavirran reaktio ja hän nauttii asemastaan täysin rinnoin. Myös katsojalle on jännittävää katsoa miehen elokuva, sillä koskaan ei voi täysin olla varma miten tosissaan ohjaaja on jokaisesta elokuvallisesta ratkaisustaan. Voi vain kuvitella kuinka masentunut ohjaaja hirnuu tuolissaan, kun elokuvan päähenkilö piilottaa lukuisia pirtelölusikoita vittuunsa (lienee oikea termi ottaen huomioon elokuvan valitseman ”cunt” sanan käytön).

Elokuva kertoo Joesta, naisesta, jonka seksuaalisuus ylittää nyky-yhteiskunnan moraalin asettamat rajat. Stellan Skargårdin näyttelemä aseksuaali Segelman löytää pahoinpidellyn päähenkilön syrjäiseltä kujalta ja kantaa hänet kotiinsa turvaan. Segelmanin kotona Joe kertoo pelastajalleen kahdeksan lukua elämästään, joiden pohjalta hänet voidaan tuomita pahaksi ihmiseksi. Joe edustaa primitiivistä ihmistä, jonka äärimmäinen pyrkimys nautintoon on yhteiskunnassa hiljaisesti tuomittu. Seksuaalisuus esitetään ihmisen dominoivimpana osana, joka lopulta  ohjaa lähes kaikkea tekemistämme. Vastapainona on Segelman, mies, joka ei ole koskaan kiinnostunut seksistä muun kuin kirjallisuuden kautta. Segelman on oppinut teoreetikko, joka pyrkii kumoamaan Joen itsekriittiset väitteet yksi toisensa jälkeen. Joen luvut yhdistyvätkin Segelmanin knoppitietojen kautta, niin perhokalastukseen, Fibonaccin lukujonoon kuin kristinuskoonkin. Joen tarina kietoutuu Segelmanin tulkintojen ja keskeytysten kautta suuremmaksi elämän ja historian mysteerien ratkomiseksi. Ei Trier mitään jumaluutta etsi, mutta jonkinlaisten ihmisten välisen hengellisyyden hän silti maailmastamme löytää.

Periaatteessa Nymphomaniac on Von Trierin tulkinta omasta maailmankuvastaan, jossa ihmisen eläimelliset halut tasapainoilevat teoreettisemman ajattelun kanssa. Joe edustaa individualistisempaa, mutta samalla rehellisempää ajattelumallia. Seligman taas on tavallaan rakastunut, yhteiskunnan tavoin, omiin nokkeluuksiinsa ja saarnoihinsa. Huomattavaa on myös kuinka se sovinnaisempi osapuoli lopulta sortuu myös moraalisesti täysin rappeutuneeseen tekoon. Vaikka Von Trier tietenkin samalla osoittaa syyttävää sormeansa koko miehistä sukupuolta kohtaan, on se myös osoitus yhteiskunnan tekopyhyydestä.

Seksi on tietenkin myös suuressa osassa elokuvaa. Von Trierillä ei ole juuri minkäänlaista sensuuria valitsemissaan kuvissa ja osa onkin puhdasta provokaatiota. Samalla kuitenkin Trier pyrkii kuvaamaan ihmisen seksuaalisuutta ja sen merkitystä sukupuolten välisiin valtasuhteisiin. Miehen taskupysäköintitaitojen merkitys on itse tekoa paljon suuremmassa asemassa maskuliinisessa psyykkeessä. Seksi on nautinnon lisäksi myös vallankäytönväline ja kommunikaatiovälineenä se on yksi monimutkaisimmista elekielistä. Trier pyrkii rohkeasti selittämään  ja esittämään tätä tabua, jonka yhteiskunta kuitenkin nykyään hyväksyy pornon kautta. Trier jatkaa myös Antichristin teesejä, jossa miesten kaksinaismoralismilla on pitkät juuret ja, jossa kierre tuntuu vaan jatkuvan uudestaan ja uudestaan. Lopulta on myös mahdotonta olla kuvittelematta veijari Trieriä nauttimassa olostaan nelituntisen ”pornoeepoksen” arvostettuna ohjaajana. Vaikka Trierillä on paljon sanottavaa, hän myös rakastaa kohun herättämistä.

Visuaalisesti Nymphomaniac on tyylikäs ja leikkisä. Von Trier tekee jokaisesta elokuvan luvusta täysin oman näköisensä pienillä kikkailulla, mutta samalla kaikki sopii kuitenkin täydellisesti ohjaajan omaan universumiin. Elokuva myös kokoaa jollain tasolla ohjaajan aiempaa tuotantoa yhteen. Neljän tunnin aikana nähdään useita viittauksia Trierin aiempiin elokuviin, joista mieleenpainuvimpana katsojaa ahdistavasti härnäävä kumarrus Antichristin alkuun.Tuntuu siltä, että Nymphomaniacin kautta ohjaaja pistää omat ajatuksensa ja uransa yksiin kansiin.

Ohjaaja-näyttelijäpari Trier-Gainsbourgista on viimeistään nyt tullut uuden vuosituhannen hedelmäisin yhteistyö, vaikkakin kyseessä on samalla yksi rankimmista. Charlotte Gainsbourgin luottaa ohjaajaansa ja pistää jälleen kerran likoon kaikkensa. Myös Jamie Bell ansaitsee maininnan jäätävän kylmästä roolistaan sadomasokistisia palveluita tarjoavana K:na.


Rankasta aiheesta ja valtaisasta pituudestaan huolimatta Nymphomaniac ei ole liiallisen raskasta katsottavaa. Tanskalaisen ohjaajaneron vääristynyt huumorintaju esiintyy yllättävän usein kankaalla, eikä elokuva ota itseään missään vaiheessa haudanvakavasti. Melancholia ja Antichrist ovat katselukokemuksina huomattavasti raskaampia. Nymphomaniac on vähintäänkin Trierin paras sitten Dogvillen. Se on käsittämättömän kunnianhimoinen ja painava elokuva, joka silti uskaltaa nauraa itselleen. Se tarjoaa kaikennähneelle elokuvayleisölle jotain täysin uutta ja sen takia se ansaitsee kaiken arvostuksen. Von Trierin elokuvallinen kieli on täysin omaa luokkaansa ja tuntuu siltä, että mies saa tehdä täysin mitä itse lystää…paitsi tietenkin julkaista elokuvaansa viiden ja puolen tunnin versiona.

*****

maanantai 10. helmikuuta 2014

Her - Ihmisen paras ystävä on kone


Reilu 10 vuotta sitten Sofia Coppola puristi tuoreen avioeronsa tuskan filmille ja lopputuloksena oli 2000-luvun mestariteos Lost in Translation. Nyt avioeron toinen osapuoli, Spike Jonze, on luonut elokuvan, jolla on varmasti laajalti kosketuspintaa hänen omien kymmenen vuoden takaisten kokemustensa kanssa. Vaikka paperilla Her vaikuttaakin kertovan ennemminkin teknologian ja sosiaalisten suhteiden sekoittumisesta uudella vuosituhannella, paljastuu se lopulta varsin inhimilliseksi kertomukseksi rakkaudesta ja sen kaipuusta. Her on Hollywoodin innovatiivisimman ohjaajan rikas ja koskettava pohdinta niin parisuhteesta ja sen kariutumisesta kuin yksinäisyydestäkin.
Spike Jonzen melankolinen rakkauskertomus koostuu pitkälti kolmesta osa-alueesta; Joaquin Phoenixin näyttelemästä Theodorista, Scarlett Johanssonin äänellä toimivasta käyttöliittymästä sekä elokuvan erinomaisesti kuvitetusta ja kuvitellusta lähitulevaisuudesta. Theodor edustaa nykyihmistä, joka on jo pitkään tottunut elämään yksin ilman aitoa ja rehellistä ihmiskontaktia. Tämä ei tarkoita sitä, että ihminen olisi täysin muista eristäytynyt, mutta rehellinen oma itsensä ihminen uskaltaa olla ainoastaan omassa seurassaan. Avioliitot kaatuvat ihmisten kykenemättömyyteen näyttää tunteitansa toisilleen. Tunteet pidetään visusti piilossa ja niitä podetaan yksin melankolisen, mutta tunnelmaan sopivan musiikin tahdissa. Pilvenpiirtäjien tuhannet iltahämärää valaisevat valot eivät viestitä suurta kollektiivisuuden tunnetta, vaan alleviivaavat yksinäisyyttä.
Herin maailmassa ihmiset eivät ole luonteeltaan pahantahtoisia tai edes kylmiä, vaan he ovat ennen kaikkea eksyneitä. Kaikilla on selkeä kuva omasta tulevaisuudestaan, mutta kukaan ei osaa tehdä päätöksiä. Theodor ei osaa päästää menneisyydestään irti ja sen takia hän elää epämääräisessä limbossa, joka täyttyy työstä ja videopeleistä. Ihmiset tyytyvät vähempään, koska he pelkäävät ottaa ensimmäistä askelta muutokseen. Elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia keskittyvätkin kuvaamaan Theodorin junnaavaa elämäntyyliä, joka tavallaan tuo mieleen Fight Clubin Edward Nortonin kertojanhahmon. Theodorin päätä ei kuitenkaan sekoita Tyler Durden, vaan maailman ensimmäinen intuitiivinen käyttöliittymä Samantha.
Samantha on Applen kehittämä uusi inhimillinenkin käyttöliittymä, joka pystyy siis aitoihin intuitiivisiin keskusteluihin ihmisten kanssa . Ei menekään kauaa ennen kuin Theodorille ja Samanthalle syntyy vakava suhde. Uusi teknologia tarjoaa ratkaisut lähes kaikkiin tietokoneen ja ihmisen välisen parisuhteen ongelmakohtiin. Lopulta paljastuukin, että ihmisen ja koneen välinen suhde ei eroa sen koommin normaalista parisuhteesta. Kuherruskuukauden jälkeen paljastuu aina arki ja ongelmat…
Spike Jonze käsittelee harvinaisen taitavasti aihetta, joka on ideatasolla ongelmallinen. Her törmää kyllä paikoitellen umpikujiin (esim. menage-à-trois), mutta luikertelee niistä sulavasti pois löytäen aina jotain todella aitoa tunnetasolla. Her saattaa lopulta sisältää liian monta suurta teemaa toimiakseen täydellisesti omassa formaatissaan, mutta sen teräviä havaintoja on silti kiinnostava seurata. Elokuvan suurimpia saavutuksia on tehdä Scarlett Johanssonin käyttöliittymästä aidosti inhimillinen ja iloinen henkilö.  Theodorin ja Samanthan parisuhde saattaa loppuun saakka tuntua jollain tasolla väärältä, mutta jotain äärimmäisen todellista siinä silti samalla on.
Herin lähitulevaisuuden maailma ansaitsee myös kiitosta, vaikkakin se vastaa visuaalisesti tämän hetken Internet-sivujen designtrendejä – yksinkertaista ja helppokäyttöistä. Elokuvaa voikin pahimmillaan kuvata Apple-visioksi tulevaisuudesta, vaikka brändi ei kuvissa esiinnykään. Silti Herillä on selkeä visuaalinen ilme ja pienillä yksityiskohdilla se kuvaa maailmaa, joka on ottanut askeleen harmonisempaan, rauhallisempaan ja kauniimpaan suuntaan.
Her vaatii katsojaa heittäytymään ja uskomaan tarinaan. Se ei ole aina helppoa, mutta se kannattaa, sillä elokuvan havainnot ihmisten välisistä suhteista ovat äärettömän teräviä. Elokuva uhkaa välillä kääntyä teennäisyyden puolelle, mutta samalla sen kunnianhimoa on ihailtava. Se ei kuitenkaan koskettavuudessaan pääse samalle tasolle kuin samanhenkinen Gondryn Eternal Sunshine of the Spotelss Mind. Her ei ehkä ole se mestariteos, jota toivoin, mutta ajatuksia herättävää taidetta kyllä. Se on myös paras oman aikansa kuvaus sitten jo mainitsemani Fight Clubin.
***1/2

torstai 6. helmikuuta 2014

Hollywoodin kirosana nimeltään "post-conversion 3D"

Muutama päivä sitten uutisoitiin kuinka maaliskuussa ensi-iltansa saava videopelifilmatisointi Need for Speed saa nk. ”3D post-conversionin”. Elokuvaa ei siis ole alunperin kuvattu 3D-tekniikalla ja siihen tarkoitetuilla kameroilla, vaan kolmas ulottuvuus tuodaan mukaan vasta jälkituotannossa. Tällaisella menetelmällä on tapana tuoda kankaalle täysin ala-arvoista 3D.tä, joka vituttaa silmää ja veloittaa lompakkoa, etenkin silloin kun se tehdään viimetingassa. Itse olen muistaakseni viihtynyt ainoastaan kolmesti 3D-elokuvassa (Life of Pi, Hugo ja Gravity) ja ainoastaan Gravity on sellainen, jonka välttämättä haluaisin katsoa uudestaankin 3D:nä. Sen takia olenkin lähtökohtaisesti jo negatiivinen ja skeptinen koko formaattia kohtaan, mutta nämä post-conversionit ovat suurinta syöpää, mihin elokuva on viimeisen viiden vuoden aikana sairastunut. Lopputuloksena on täysin tyhjänpäiväistä silmälumetta, joka samalla pimentää koko elokuvan, vieden viimeisetkin elokuvan mahdolliset visuaaliset ansiot.

Need for Speedin todennäköisestä 3D:n tasosta kertoo myös se kuinka elokuvaa ei vielä sunnuntaisessa Super Bowlissakaan mainostettu 3D:nä. Taitaa jälkituotannon pojille ja tytöille tulla aikamoinen kiire. Suurin syy tähän kaikkeen on 3D-lipun korotettu hinta. Ihmiset luultavasti valitsevat elokuvat edelleen ennen kaikkea ajan perusteella ja vastaan sitten tulee 3D tai 2D. Studiot ja elokuvateatterit toivovat 3D:tä koska uuden teknologian kustannukset on katettava ja omaa lompakkoa lihotettava.

Elokuvat ovat viimeisen vuosikymmenen taistelleet verisesti paikastaan viihteen muotona #1. Ymmärrän, että kotiteatterit, parempi televisio-ohjelmisto ja peliteollisuus uhkaavat syödä liian suuren palan kakkua ja katsojalle on tarjottava enemmän… Mutta kun se tarjonta on muuttunut teolliseksi pullamössöksi, jota maustetaan halvoilla makeutusaineilla (lue 3D). Post-conversion on halpa teollinen kemiallinen reaktio, josta kukaan ei todellisuudessa pidä. Sitä vain syödään, koska parempaa ei ole tarjolla.

Hollywood elää tällä hetkellä ”muna vai kana” dilemmassa. Puhutaan siitä kuinka studiot ovat bisnestä ja kuinka suuribudjettiset jatko-osat ovat tehokkain tapa tehdä rahaa. Kun katsoja tuntee jo brändin, hän on valmiimpi ostamaan sitä. Silti Inception ja Gravity ovat todistaneet meille kuinka originaali idea voi tuottaa taloudellista ja taiteellista menestystä. Hollywood on puhunut tätä samaa paskanjauhamissaarnaansa niin pitkään, että he ovat alkaneet sokeasti uskomaan tähän mantraan. Ihmiset taas maksavat jatko-osista ja uudelleentulkinnoista sen takia, koska parempaa ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Viihde-elokuvatkin voivat olla merkityksekkäämpiä kuin nykyiset kuukausittaiset sarjakuvafilmatisoinnit. Kumpi siis on tullut ensiksi; Hollywoodin BS-filosofia vai yllätyksettömyyden myyntivaltius?

Tänään tuli sitten taas uusi 3D post-conversion uutinen. Darren Aronofskyn maaliskuussa ilmestyvä Nooan arkki filmatisointi Noah käännetään myös 3D:ksi jälkituotannossa. Astetta kiinnostavammaksi uutisen kuitenkin tekee se, että 3D-kopiot tulevat levitykseen ainoastaan kansainvälisillä markkinoilla. Yhdysvallat saavat siis levitykseen ainoastaan 2D-version elokuvasta. Vaikuttaa siltä, että amerikkalaiset ovat jo kyllästyneet paskaan 3D:hen, eikä formaatista ole enää suuria taloudellisia hyötyjä Atlantin toisella puolella. Luulenkin, että 3D:n luvattu kenttä tällä hetkellä on Aasian markkinat ja sen takia Noahistakin on siis kolmiulotteinen pieraisu tekeillä. Joka tapauksessa trendi on lupaava, jos amerikkalaiset ovat jo alkaneet äänestämään lompakoillaan.  Toivoisin, että ihmiset äänestäisivät lompakoillaan ja pystyisimme kytkemään turhan 3D:n pois tarjonnasta.


Olen nyt puhut vähän sekaisin 3D:stä ja Hollywood-sadon heikosta laadusta. Vaikka periaatteessa kyseessä on kaksi täysin eri keskustelua, näen niiden välillä selvän yhteyden. Paska 3D on geneerisen Hollywood-jätöksen yksi karaktääri. Pikkuhiljaa, pienillä kauneusleikkauksilla voimme saada Hollywood-elokuvan loistamaan, mutta siihen vaaditaan katsojien tiukkaa päätöstä olla ostamatta lippua uusimpaan efektipläjäykseen. Mieluummin katsoo vaikka sitä AMC:n, BBC:N ja HBO:n laatutelevisiota.