Woody Allen: v.2013 - Blue Jasmin

Kerran vuodessa tulee aina uusi Woody Allen elokuva. Se ei ole tae laadusta, mutta se on silti aina kiinnostava tapaus, sillä Woodyn elokuvat ovat aina uniikkeja, vaikkakin joskus sietämättömiä. Edellistä To Rome With Lovea laiskempaa elokuvaa sai hakea viime vuonna. Midnight in Paris taas oli suuresta hehkutuksestaan huolimatta aika vähäpätöinen romantisoitu rakkauskirje Pariisille ja l’age d’orille – ihan mukavaa katsottavaa sunnuntai-iltapäivänä skonssin kera, mutta ei mitään suurta taidetta. Itse asiassa nykyään kun astun saliin katsomaan Allenin elokuvaa, en odota hyvää elokuvaa, vaan Allenmaista elokuvaa. Miehellä ei ole tapana uusiutua. Juonet ja hahmot ovat usein aiemmista elokuvista kierrätettyjä, mutta ei se niin haittaakaan, sillä Woodyn ääni (vai kynä?) on edelleen sympaattinen. Joulun tapaan, Allen tulee kerran vuodessa ja vaikka tunnetkin jo tavat ja rutiinit, on siitä silti helppo nauttia.

Blue Jasmin on Woody Allenia terävimmillään vuosiin. Se on vähintäänkin ohjaajan paras elokuva sitten Match Pointin, ellei sitten mennäkin ihan 90-luvun puolelle. Blue Jasminissa on sinällään paljon tuttuja Allen elementtejä (illallisista luokkaeroihin), mutta ote on piikittelevämpi ja armottomampi. Lisäksi laajasta hahmogalleriasta huolimatta elokuva keskittyy tunnollisesti päähahmoonsa, Cate Blanchettin näyttelemään Jasminiin. Jasmine löytää itsensä umpikujasta, kun hänen varakas miehensä osoittautuu valkokaulusvarkaaksi ja verottaja vie koko omaisuuden. Hulppeaan elämäntapaan tottunut elitisti joutuu häntä koipien välissä kulkemaan työläistaustaisen pikkusiskon luokse San Franciscoon ja aloittamaan elämänsä alusta. Rahan mukana, vaan taisi kadota osa järjestäkin ja tavallinen arki osoittautuu yllättävän vaikeasti hallitavaksi.

Englanniksi elokuvaa kuvattaisiin termillä ”character piece” ja sellaisena sitä kuuluukin analysoida. Jasminen persoonallisuus on elokuvan ydin ja periaatteessa koko juoni. Muut hahmot ovat vain ärsykkeitä, joilla aktivoida Jasminen oikut. Cate Blanchett kantaa elokuvaa upealla roolisuorituksellaan ja onnistuu piirtämään päähenkilöstä samaan aikaan sekä manipuloijan että uhrin kuvan. Hahmo ei myöskään missään vaiheessa, kaikesta potentiaalistaan huolimatta, muutu ärsyttäväksi. Itse Jasmine hahmona on jotain harvinaista 2000-luvun elokuvassa. Se kuuluu ennemminkin 40- ja 50-luvun melodraamoihin, joissa hermoromahduksesta vastaa Vivien Leigh, Bette Davis tai Gloria Swanson. Cate Blacnhettin Jasmine on yhtä täysivaltainen ja voimakas roolisuoritus kuin mitä esimerkiksi Daniel Day-Lewisilta ollaan totuttu näkemään. Siinä kenties Allenin suurin saavutus Blue Jasminissa. Hän on kirjoittanut mitä herkullisimman keski-ikäisen naishahmon – Hollywoodille uhanalainen laji. Cate Blanchett tulee keräämään ehdokkuuksia loppuvuodesta. Se on takuuvarmaa.

Blue Jasmin on tyypillinen ja epätyypillinen Woody Allen elokuva. Se taltioi kauniisti San Franciscon katuja (Woody Allen = 2000-luvun matkakatalogi) ja on ulkoisesti höyhenen kevyt, mutta keskiössä on hyvin raskas, pirstaloinen ja synkkä päähahmo. Dialogi on lennokasta, mutta pysähtyessään se romahtaa tonneillaan lattian läpi. Se on Allenia 20 – 30 vuotta sitten ja ehkä juuri sen takia se maistuu niin tuoreelta.

Upstream Color - Elokuva vai sudoku?

Onnistuin eilen keventämään hieman tulevaa R&A urakkaani (postauksen paikka) saamalla käsiini Upstream Colorin, indie-sankari Shane Carruthin yhdeksän vuoden jälkeisen paluun parrasvaloihin. Shane Carruthan on varmastikin suurimmalle osalle kansasta tuntematon henkilö, mutta hän onnistui vuonna 2004 yllättämään koko Sundancen 7.000 dollarin aikamatkailupuzzlellaan Primerilla. Primer on monimutkainen elokuva, joka on lähes mahdotonta hahmottaa yhdellä tai edes kahdella katsomiskerralla. Upstream Color ei petä Carruthin esikoisen ystäviä, mutta ei luultavasti myöskään kasvata ihailijajoukkoa. Visuaalisesti elokuva on huomattavasti aiempaa näyttävämmän näköinen, mutta Carruthin itsevarma ja tarinankerrontaa monimutkaistava leikkaustyyli on pysynyt ennallaan. Lopputuloksena on etenkin ensimmäisellä katsomiskerralla yhtä paljon kokemus kuin tarina. Suuren kuvan katsoja kyllä onnistuu taltioimaan, mutta yksityiskohdat tai merkitykset jäävät pimentoon. Merkitykset voivat jäädä ikuisestikin pimentoon…

Upstream Coloria voisi periaatteessa kutsua luonnontiede-elokuvaksi. Se on nykyaikaan sijoittuva yliluonnollisia elementtejä sisältävä trilleri tavallaan luonnon monimuotoisuudesta ja voimasta, mutta samalla myös koskettava tarina kahden eksyneen ja yksinäisen ihmisen välisestä hiljalleen kehittyvästä rakkaudesta. Mitä siis Upstream Color tarkalleen sisältää? Noh, on olemassa toukkia, jotka aiheuttavat ihmisille hämmästyttävän suuret sivuvaikutukset. Niiden avulla pystytään hypnotisoimaan ihmisiä, mutta samalla ne myös luovat syvän yhteyden muihin toukan vaikutuksenalaisiin ihmisiin. Sitten elokuvassa on myös jonkinlainen tunteiden orkesteriohjaaja, joka toukkien ja sikojen (!) kautta pyrkii löytämään jonkinlaista elämän sinfoniaa (ehkä, ?). Lopuksi tietenkin on elokuvan kaksi eksynyttä sielua, jotka muodostavatkin helpoiten lähestyttävän osa-alueen elokuvasta. Juoni ei ole selkeä eikä sen kuulukaan olla, vaan Primerin tapaan, Carruth on luonut elokuvallisen rubikin kuution, jota katsoja sitten pyrkii ratkomaan.

Voin rehellisesti myöntää, että elokuvan juoni ei täysin auennut ensimmäisellä katselukerralla (ajatus, joka vahvistui elokuvan jälkeisen googlailun myötä). Carruth vaatii katsojalta 100% keskittymistä eikä sekään välttämättä riitä. Lisäksi ohjaajan leikkaustyyli hylkää tavanomaisen tarinankerronnan. Tapahtumia ei alleviivata ja katsojan pitää yleisestikin tulkita asioita huomattavasti enemmän kuin tavallisesti elokuvissa. Vaikka tyylin monimutkaisuus ärsyttää varmasti suurta osaa, on se samalla harvinaisen tuoretta ja palkitsevaa. Elokuvan mysteeri/juoni repi minut mukaansa ja aina välillä Carruth löytää harvinaisen aitoja ja koskettavia tunteita yksinkertaisista kohtauksista, vaikka eivät sinällään olekaan osa elokuvan suurempaa juonta.

Carruthin elokuva on analyyttistä, kylmää ja älykkömäistä ja se tietää olevansa näitä kaikkia. Se on tavallaan liian tietoinen ja ylpeä omasta monimutkaisuudestaan. Sama oli Primerin tapauksessa, mutta ei se sinällään haittaa. Kyllä Refnkin tietää kuinka ”coolia” elokuvaa hän tekee. Periaatteessa, jos elokuvan konsepti on sen tekijälle täysin selkeä, on lopputulos itsessään harvinaisen itsevarma ja ehkä hieman ylimielinenkin.

Kokonaisuudessaan Upstream Color on kiinnostava teos ja eroaa selkeästi massasta (enkä nyt puhu ainoastaan mainstream elokuvasta). Carruth on kiinnostava auteur, jonka omintakeinen tyyli ei luultavasti tule koskaan kohtaamaan suuren yleisön kanssa. Christopher Nolanin Inceptionia voisi kutsua termillä ”Carruth for dummies” (no disrespect for Nolan). Lisäksi on hyvä, että joku tekee elokuvaa, joka saa ihmiset jakamaan mitä omintakeisimpia teorioitaan verkossa. Samaan joukkoon kuuluvat myös Richard Kellyn elokuvat ja vaikka moni voi sanoa elokuvista mitä haluaa (…Southland Tales), on niiden kunnianhimoa silti pakko ihailla. On hyvä, että on olemassa elokuvia, jotka haastavat katsojan ajattelu ja hahmottamiskyvyn. Shane Carruth on tarpeeksi ahkera ja älykäs luomaan näitä puzzleja. Ehkä, jopa liian älykäs.

Väsynyt kissa-hiiri-leikki vankityrmässä

Viime viikolla tuli katsottua seuraavan Marvel-mätön uusin traileri. Puhun siis tietenkin Thorin jatko-osasta. Nyt en aio ottaa minkäänlaista kantaa elokuvaan tai elokuviin. Marvel tarjoaa yleisölle sitä mitä yleisö haluaa. Sen sijaan aion jakaa uuden päähänpinttymän trailerissa esiintyvästä kohtauksesta. Se liittyy aiheeseen, josta halusin jo avautua uusimman Star Trek sekoilun jälkeen…

Kuten Thor: The Dark World trailerista huomaa, on elokuvassa kohtaus, jossa Thor menee tapaamaan Marvel-pahis Lokia tyylikkääseen vankityrmään. Kaikki on tietenkin vielä spekulatiivista, mutta eiköhän seuraavien minuuttien aikana käydä merkittävä keskustelu elokuvan juonenkäänteitä ajatellen. Sinänsä on aina vahvaa visuaalista tematiikkaa asettaa sankari ja antagonisti samaan huoneeseen kaltereilla erotettuna toisistaan. Se on herkullinen hetki rauhoittaa elokuvan tempoa ja samalla syventää hahmojen välistä suhdetta. Vielä kun näyttelijätyö on kohdallaan, saadaan herkullinen painostava hetki, jota kelpaa soittaa esimerkiksi talk show-haastattelujen päätteeksi. Kannatan syvyyttä viihde-elokuvissa, mutta jos todellakin kyseinen käsikirjoituksen keino on ainoa työkalu millä sitä kairata, niin olen saanut tarpeekseni. Mennään siis asiaan…

·      X-Men 2: Professor X ja Magneto

·      Lost S2: Jack Shepard ja Ben Linus

·      The Dark Knight: Batman ja Joker

·      Skyfall: M ja Silva

·      Star Trek: Into Darkness: Kirk ja Khan

·      Thor: The Dark World: Thor ja Loki ????????????

Kuten huomaatte sama kaava on esiintynyt viimeisten vuosien aikana harvinaisen usein suuren budjetin viihdetuotteissa. Kaiken lisäksi The Dark Knightissa, Skyfallissa ja Star Trekissä esiintyy sama juonikuvio, jossa sankareita ovelamman antagonistin suunnitelmaan on nimenomaan kuulunut jäädä kiinni. Nolanin Batmanissa juonenkäänne oikeasti toimi, mutta sen jälkeen ”twistit” ovat maistuneet sahanpurulta. Olen vahvasti sitä mieltä, että kyseessä on yksi viime vuosien dominoivimpia juonenkäänteitä ja sydämestäni toivon, että käsikirjoittajat taas irtautuisivat kangistuneista kaavoistansa. Parhaitenhan kikkaa on käytetty jo vuonna 1991 Uhrilampaissa ja siihen tuskin Thorin ja Lokinkaan karismat riittävät. Trendi on huono ja laatu laskevaa. 

Elysium - Kujajuoksua scifislummeissa

Tehdään nyt heti alkuun selväksi: Neill Bloekampin Elysium on kesän paras toimintaelokuva. Se pystyy siihen mihin hyvin harva elokuva nykyään kykenee eli kertomaan omaperäisen tarinan tehokkaassa ja toimivassa alle kahden tunnin paketissa, sisältäen samalla graafista väkivaltaa ja kiinnostavia pahiksia. Elysium on hyvin lähellä sitä elokuvaa, millä itseään on viihdytetty 80 – ja 90-luvun vaihteessa. Kaikista rautalangasta väännetyistä allegorioista huolimatta se myös jää sellaiseksi, eikä koskaan nouse samalle tasolle kuin Bloekampin edellinen District 9. District 9 oli rohkea veto niin tarinankerronnallisesti kuin myös vertauskuvauksellisesti. Sen lisäksi se tarjosi aidosti koskettavan päähenkilön kasvukertomuksen, sekä yllättävän tehokasta toimintaa vaatimattomaan budjettiinsa nähden. Elysiumilla on suurempi budjetti, mutta pienemmät pallit.

Elysiumin suurin ongelma saattanee olla nimenomaan District 9. On lähdetty rakentamaan visuaalisesti ja sisällöllisesti samanlaista konseptia, mutta nyt juoni on pliisumpi ja yhteiskuntakritiikki laskelmoidumpaa. Pienemmän budjetin tuoma luovuus on kadonnut ja mutkat ovatkin vedetty harvinaisen suoriksi. Kaiken tämän päälle Matt Damonin Max saattaa hyvinkin olla kesän ohuin päähenkilö: jonkinlainen ympäripyöreä, eleetön messias. Yleisestikin elokuvan ovat kansoittaneet toinen toistaan kliseisemmät karikatyyrit, mutta ongelma ei sinänsä ole niin vakava, sillä toimintaelokuvan kontekstissa se on sallittua. Poliitikot saavat olla korruptoituneita ja sairaanhoitajalapsuudenrakkaudet pyhimyksiä. Parhaiten joukosta pärjää Sharlto Copley, brutaalina palkkasoturina. Kyseessä on yksinkertaisesti vahva actionpahis, joka paloittelee Star Trekin Khanit…ups.

Ehkä suurin ongelma Bloekampin uudemman yhteiskuntakritiikin kanssa on sen lopulta harvinaisen naiivi tapa lähestyä kaikkea. District 9:ssa oli selkeä viesti ja selkeä konteksti, nyt ohjaaja ampuu haulikolla vähän kaikkea yleisesti mediassa kritisoitavaa bulkia. On 99-1 tuloerot, pahat poliitikot, slummit, sinikauluskyykytys, sairaanhoidon epäreiluus ja kapitalismi. Olisin lopulta toivonut hieman selkeämpää viestiä ja vahvempia argumentteja. Nyt tuntuu siltä, että District 9 ohjaajalta on tilattu uusi scifi-kritiikki kesän viimeiselle suurelle viikonlopulle, jotta saadaan ne ”kulturellitkin”  ihmiset kesäensi-iltaan. Koko paketti on lopulta vähän sekava, toimintaa lukuun ottamatta. Bloekamp on taitava toimintaohjaaja, joka samalla pystyy hallitsemaan yllättävänkin monen henkilöhahmon kokonaisuutta tiiviissä toimintapaketissa. Kuten sanoin aluksi, toimintaelokuvan Elysium on hyvä ja sellaisen sitä suosittelen katsomaan.

Lopuksi vähän lippuluukkuanalysointia. Elysiumin ensi-iltaviikonloppu Yhdysvalloissa tuotti n. 30 miljoonaa dollaria. Se on seitsemän miljoonaa dollaria vähemmän kuin District 9:lla neljä vuotta aiemmin. Elysiumilla on Matt Damon ja District 9:llä ei ollut ketään. Tässä osoitus siitä kuinka hyvällä konseptilla pääsee pitkälle rahallisillakin mittareilla. Elysiumia on myös mielestäni markkinoitu harvinaisen huonosti. Koko tuote jäi sekamelskaksi jo omassa mainosmateriaalissaan toisin kuin harvinaisen terävän nuolenkärjen omannut District 9. Ehkäpä tekijätiimikin tajusi jossain vaiheessa, että ehkä Elysiumista ei tullutkaan niin merkittävää elokuvaa kun alun perin oli suunnitelmissa. Ei se huono elokuva ole, toivoisin vain, että se olisi parempi. 

A Spike Jonze Love Story: "Her" - traileri

Spike Jonze ei ole vielä koskaan tehnyt huonoa elokuvaa. Korjaan. Spike Jonze ei ole vielä koskaan tehnyt keskinkertaista elokuvaa. Being John Malkovichissa oli loistava osoitus siitä miksi esikoisohjaukset usein maistuvat niin tuoreelta. Siinä oli tasapainoinen annos munaa ja kanaa, innovatiivisuutta, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa vaarantanut tarinankerrontaa. Adaptation taas oli periaatteessa turhankin luovalla tavalla "kliseinen" #2, joka kaikesta metakonseptikritiikistä (huomioi myös Seven Psychopaths) huolimatta oli kelpo Amerikkalainen elokuva. Sen jälkeen Jonze flirttailikin valtavirtaelokuvan kanssa ja omasta mielestäni onnistui siinä täydellisesti. Where the Wild Things Are on yksi hienoimpia "lastenelokuvia". Se asettuu upeasti päähenkilönsä pään sisään ja kuvaa luontevasti sekä lapsen naiviutta että kypsyyttä. Samalla Jonze on selkeästi pystynyt päästämään avieron höyryjä, tarjoten lopputuloksen, joka saattaa olla yllättävänkin henkilökohtainen. Spike Jonze on Amerikkalaisen elokuvan nokkelimpia nimiä, olematta kuitenkaan koskaan itsetarkoituksellisen cool tai "skenen ulkopuolella". Noh, nyt on herran uudesta elokuvasta "Her" julkaistu traileri:

http://trailers.apple.com/trailers/wb/her/


Viime viikolla ehdin kehua Ben Stillerin tulevaa Walter Mitty elokuvan traileria. On hauska huomata pikaisella katsauksella tarinan yhteneväisyydet. Epäsosiaalinen työorientoitunut mieshenkilö, joka oppii elämisen ilon naisen kautta. Ainoa erohan on, että Ben Stillerin elokuvassa on oikea nainen ja Spike Jonzella taas, noh, tietokone. Uskallan aika varmasti ennustaa Walter Mittylle suurempia lipputuloja, mutta uskallan myös ennustaa, että Spike Jonzen elokuvalla on enemmän sanottavaa nyky-yhteiskunnastamme. Ihmisen ja tietokoneen välinen rakkaussuhde on herkullinen aihe vuonna 2013. Se on myös johdonmukainen ja romanttinen jatke jo Avaruusseikkailu 2001:n pohtimalle suhteelle. Itse taas epäsosiaalinen, ympäristön outsider on hahmo, joka on tavattu jo Chaplinin mykkäelokuvissa. Elokuva on eliö, joka jatkuvasti kuluttaa vanhaa ja samalla luo uutta. Sen takia sen analysoiminen on niin kiinnostavaa. Sanomattakin selvää, että "Her" menee odotetuimpien elokuvieni listalle.

Ben Stiller on parempi ohjaaja kuin Shawn Levy

The Secret Life of Walter Mitty on klassikkokomedia vuodelta 1947. Sen uusintaversiosta on puhuttu jo vuosia ja muistaakseni taisi jossain vaiheessa olla Steven Spielpergilläkin näppinsä pelissä. Kiinnostukseni elokuvaa kohtaan oli yhtä suuri kuin Maa aikojen alussa kahdeksikkoa kohtaan. Kun uutisoitiin, että Ben Stiller hyppää kuskin paikalle, odotin yömuseohuttua Jouluksi 2013. Nyt pitänee ottaa Brixtonin hattuni kauniiseen käteen ja syödä se. Elokuvan traileri on pelottavan lupaava. Ben Stiller tuntuu löytäneensä loistavan tunnelman elokuvalleen – National Geography kohtaa melankolisen absurdin komiikan. Visuaalisesti traileri on upean näköinen ja Stillerin kuvankerronta näyttää harvinaisen harkitulta ja kypsältä. Yhtäkkiä huomaankin odottavani Ben Stillerin uusinta juhlapyhäelokuvaa…

The China Syndrome – Kuinka Hollywood löysi markkinan nimeltä Kiina

Viime viikolla päästin suustani samassa lauseessa sanat Pacific Rim ja floppi. Tällä viikolla joudun vetämään tiedostetusti varovaisen kommenttini takaisin ja raportoimaan uusista käänteistä tarinassa. Tänään alan suurimmat blogit uutisoivat mahdollisesta ”kyllä” vastauksesta kysymykseen Pacific Rim 2. Vaikka Del Toron robotit vs. monsterit mash-up yltää tuskin 100 miljoonan dollarin lipputuloihin Yhdysvalloissa, on se onnistunut räjäyttämään lippuluukut Kiinassa. Kyseessä on osoitus Kiinan markkinoiden merkityksestä nykyisessä Hollywoodin ruletissa. Tällä hetkellä Kiinan markkinat vastaavat maailman toiseksi merkittävintä tulonlähdettä Hollywoodille, mutta on odotettavissa, että vielä tämän vuosikymmenen aikana valtasuhde tulee muuttumaan. Tämän vuoden aikana on jo muutama erinomainen esimerkki uuden talousmahdin vallasta kansainvälisessä viihde-elokuvauhkapelissä.

Looper oli Rian Johnsonin erinomainen scifitoiminta, joka tyydytti niin ohjaajan fanit, kuin myös päätähti Bruce Willisin fanit. Elokuvassahan Gordon-Levittin näyttelemä Joe käyttää tyhjät hetkensä päivästä ranskan opiskelemiseen. Johdonmukaista, sillä alkuperäisessä käsikirjoituksessa Joe löytää itsensä vanhemmalta iältään Pariisista. Johnsonilla oli kuitenkin vaikeuksia toteuttaa haluamansa Pariisi New Orelansissa rajoitetulla budjetilla. Vastaan tuli kiinalainen tuotantoyhtiö, joka lupasi kattaa tuotantokustannuksia mikäli Pariisi vaihtuisikin Shanghaiksi. Näin kävi ja siksi siis Jeff Daniels kannustaa Gordon-Levittiä opettelemaan mieluummin kiinaa, tulevaisuuden mahtimaan kieltä…

Yhdestä kesän suurimmasta hitistä on liikkeellä kaksi eri versiota elokuvateattereissa. Iron Man 3 sai Kiinassa levitykseen täysin oman version, joka sisälsi muutamia paikallisia tähtiä täysin ympätyissä kohtauksissa. Shane Black ja Marvel sai lisää spräädättävää ja kiinalaiset saivat omia tähtiänsä kansainväliseen suurelokuvaan. Huomioitavaa on myös, että rautamiehestä tuttu Fan Bingbing tullaan näkemään myös ensi kesän X-Men: Days of Future Past elokuvassa. Kiinaa ja kiinalaisia tähtiä tullaan näkemään kasvavassa määrin Hollywoodin suuren tuotannon viihde-elokuvissa. Yön ritari, Transformersit ja Pacific Rim ovat kaikki käyneet Kiinan alustalla ja trendi tulee jatkumaan.

Sinällään on hyvä asia, että Hollywood joutuu pohjustamaan elokuvia myös muiden kulttuurien makuun. Se voi parhaimmillaan rikastamaan kokonaisuuksia ja tarjoamaan jotain uutta. Sen sijaan, jos asiat menevät alakertaan huolella, tulee elokuvista entistä enemmän kulujen jakamisen kautta rakennettuja kokonaisuuksia, jolloin elokuva ei ainakaan voita mitään. Pahimmassa tapauksessa saamme kesän täydeltä suurmahtien yhteisesti maksettua propagandajätöstä - Battlefieldin vanhojen marine-jätkien rinnalle saamme Kiinan kansallissankarit tulittamaan kohti cgi-robottisontaa. Kunnioitetaan ennemminkin käsikirjoituksia kuin myyntisegmenttejä. Sitä kautta syntyy parempia elokuvia.