Man of Steel

Itseään etsivä lentävä muukalainen

Kesän eeppisin elokuva on saapunut valkokankaille. Noin vuosi sitten innostuin hyvinkin paljon Man of Steelen ensimmäisestä teaserista. Kyseessä oli ennennäkemättömän rohkea lähestymistapa sarjakuvahahmon mytologiaan ja tunnelma oli musiikkia myöten loistava. Lisäksi kuvamateriaali oli harvinaisen eleganttia ja raakaa ottaen huomioon, että taustalla oli mies, jonka edellinen työ oli massiivisimpia efektitietokonepornopieruja, mitä kankaalle on koskaan päässyt. Nyt on vuosi mennyt ja teräsmies lentää taas kankaalle. Lento saapuu kyllä perille, mutta ongelmia matkalla on.

Mitä luultavimmin uuden trilogian aloittava elokuva on kunnianhimoinen yritys tuoda tuore teräsmies kankaalle. Se muistuttaa rakenteeltaan hieman Batman Beginsiä, jakautumalla selkeästi kahteen osaan. Yllättävää on kuitenkin Snyderin & companyn rohkeus pysyä yllättävän pitkään draaman sanelemalla tiellä. Parasta elokuvassa onkin Kal-Elin ja hänen kahden isänsä välinen suhde. Teräsmies on ikuinen ulkopuolinen, joka etsii paikkaansa maailmassamme. Yhteiskunnalle pelottava yksilö, johon ei voi koskaan luottaa. Elokuvan ensimmäinen puolisko etenee todella rauhallisesti, tarjoten välillä aidosti koskettavia kohtauksia. Täytyy kuitenkin muistaa, että Teräsmiehen juuret ovat vahvasti sidoksissa amerikkalaisen keskilännen ja amerikkalaisen perheen ihannointiin, joka välillä voi suomalaisessa katsojassa keittää yli. Mikäli pystyy siedättämään pienen americana-fiilistelyn saattaa luvassa olla aidosti vaikuttavia pieniä hetkiä.

Kun Snyder lopulta vaihtaa action-vaihteelle, niin se pysyy siellä loppuun asti. Luvassa on varmastikin kesän suurin mayhemi, ei kysymystäkään. Lopun taistelun jälkeen ei sitten kaupungista olekaan jäljellä kuin rauniot. Ikävä kyllä usein toiminta kääntyy aikamoiseksi visuaaliseksi booliksi. Efekti ja leikkaus toisensa perään, eikä selkeää visuaalista näkemystä pääse muodostumaan. Välillä elokuva muistuttaa Transformers trilogiaa typerineen muka-tiededialogeineen ja aivan käsistä lähteneen tuhokuvastonsa kanssa. Hans Zimmerin päämelodia on kova, mutta jatkuvassa eeppisyydessään se vie kaiken yli entisestään.

Man of Steel on puoliksi tyylikäs sarjakuvadraama itsensä löytämisestä ja puoliksi pöhöttynyt ja turhan vakava toiminta-ooppera, jonka käsikirjoituksessa on varmastikin jokaisen dialogin kohdalla alleviivattu SHOUT. Kumpikaan osio ei sinällään ole kelvoton, mutta elokuva harhailee niiden välillä liikaa. Balanssia ei löydy ja punainen lanka katoaa. Elokuva vaikuttaa ennemminkin teräsmies tv-sarjan pilottijaksolta, josta on sitten päätetty tehdäkin valtava kesähitti valkokankaille. Pettymys Man of Steel siis on, mutta se on huomattavasti kunnianhimoisempi ja kiinnostavampi tekele, kun kädenlämmin Star Trek jatkohuttu.

Jatkoa Snyderin Teräsmies saa ja odotankin innolla mihin suuntaan he pystyvät hahmoa viemään. Olen aina pitänyt tätä lentävää sankaria tylsimpänä sarjakuvahahmona ja tekijätiimin kunniaksi on sanottava, että kiinnostus kasvoi elokuvan myötä. Mihin tarinankaarta voi viedä eteenpäin, onkin jo kiinnostavampi kysymys. Nolanin veljesten nerokkain veto oli tehdä Batmanista rikoselokuvien maneerien kautta kaupunkikuvaus. Tavallaan näkisin, että Lex Luthorin kaltainen hahmo pystyttäisiin herkullisesti kirjoittamaan uuteen ajankohtaisempaan sarjakuvauniversumiin. Klassinen sarjakuvasankarijuoni on kulutettu puhki ja sen takia on löydettävä uusia näkökulmia tarinoihin. Man of Steel ei täysin uskalla pistää muottia uusiksi ja sen takia se jää vain hyväksi yritykseksi. Eksistentialistisen Teräsmiehen kannalta kuitenkin viimeinen kohtaus lupaa huonoa. Itse asiassa hyvän elokuvan kannalta viimeinen kohtaus lupaa huonoa…

Passion ja intohimotonta De Palmaa

Brian De Palman elokuvia on aina ollut hankala arvioida. Uusia De Palman elokuvia on lähes mahdoton arvostella. Ohjaajaa on usein syyllistetty Hitchcockin sairaalloiseksi imitaattoriksi, mutta todellisuudessa kyseessä on visuaalisesti yksi tehokkaimmista elokuvantekijöistä. Tarina sen sijaan on lähes aina saanut jäädä taka-alalle. Kehno dialogi ja typerät juonenkäänteet ovat usein häirinneet kokonaisuutta siihen asti, että elokuvista on ollut mahdotonta nauttia sataprosenttisesti. Sen sijaan De Palman kyky liikuttaa kameraa ja rakentaa montaaseja on ehdoton ja juuri sen takia hänen elokuviaan on silti aina nautinto katsoa. Ikävä kyllä maestron taso on laskenut sen verran, että elokuvat ei Suomessa enää aina ansaitse teatterilevitystä. Niin on käynyt myös ohjaajan uusimmalle jännärille, ranskalaisen Crime d’amourin uusintaversiolle Passionille.

Jos Musta Dahlia oli muutamaa vahvaa kohtausta lukuun ottamatta, mitä falskein pannukakku, joka tuntui, näytti, maistui ja kuulosti teennäiseltä saippuaoopperan ja Film Noirin epäonnistuneelta ja epämuodostuneelta lapselta, niin Passion taas yhdistää saippuaoopperan ja eroottisen trillerin samalla kammottavalla kaavalla. De Palman taito tehdä eroottista trilleriä on muutenkin kyseenalainen, sillä usein lopputulos tuo mieleen teini-ikäisen runkvistin lehtikätkön. Pakko se on sanoa: Passionin ensimmäinen tunti on kammottavaa katsottavaa. Kyseessä on karsealla dialogilla varustettu, mainostoimiston käytäville sijoittuva esimiehen ja alaisen seksuaalisväritteinen valtatrilleri. Juonen rakennus on amatöörimäistä ja kohtaukset peräjälkeen aiheuttavat jatkuvaa myötähäpeää tekijätiiminsä puolesta. Henkilöhahmojen motiivit ovat täysin kateissa ja koko miljöö on harvinaisen epäaitoa. Sen lisäksi Noomi Rapace on täysin hukassa alistettuna Isabellena; muminaa, muminaa ja muminaa… Rachel McAdams on parempi, mutta hänen suuhunsa on kirjoitettu niin pöyristyttävän idioottimaisia ja kliseisiä lauseita, että ei auta. Alkuperäistä elokuvaa en ole nähnyt, mutta uusintaversion juoni ei vakuuta. Mutta sitten alkaakin tapahtua!

Ensimmäisen tunnin jälkeen tuntuu, että De Palma on itsekin ymmärtänyt kelojen karmeuden ja pistänyt kaasun pohjaan. Elokuvan toinen tunti ei ole missään nimessä hyvää elokuvaa, mutta se on vapauttavaa nähdä kuinka juoni pistetään lopulta aivan palasiksi ilman järjen hiventäkään. De Palma käyttää kaikki De Palmamaiset kliseensä aina painajaisista split screeniin ja identiteettisekamelskoihin. Missään ei ole mitään järkeä, mutta paikoitellen elokuva alkaa löytämään tyylinsä ja itse pidin etenkin baletti-split screen kohtauksesta – vintage De Palmaa. Lopputulos on kuitenkin muistutus siitä, että De Palman terä on vuosien varrella tylsistynyt ja vanhan miehen ei ehkä pitäisi kuvata elokuvissaan postmodernia ympäristöä, kuten mainosalaa. Passion on valitettavasti eroottisena trillerinä lähempänä Basic Instinct 2:sta kuin ensimmäistä osaa. Ohjaajan edellinen oikeasti hyvä elokuva on edelleen Femme Fatale, joka onkin ehdoton aliarvostettu helmi. Kymmenen vuotta nuorempi jännityksen mestarin jälkeläinen ymmärsi, paremmin niin elokuvaa kuin erotiikkaakin.  

Steven Soderbergh - Lyhyet jäähyväiset elokuvalle

Tuskin kenenkään ohjaajan ura on pystynyt yhtä hyvin taltioimaan amerikkalaisen elokuvateollisuuden kehityksen viimeisen 25-vuoden aikana kuin intellektuelli Steven Soderberghin. Hän on niitä harvoja suuren yleisön ohjaajia, joka on pystynyt pujottelemaan pienempien taiteellisten projektien ja kaupallisten suuren yleisön elokuvien välillä ja joskus jopa yhdistämään niitä. Vaikka pidänkin Steven Soderberghia etenkin taiteilijana, niin ihailen hänen strategisesti älykästä tapaa rakentaa ja myydä elokuvia. Luultavasti hänen taloudellinen ajattelukyky onkin mahdollistanut hänen ainutlaatuisen asemansa todellisen visionäärinä amerikkalaisen elokuvan tähtikaartissa. Hän on luultavasti liian kylmä ja analyyttinen, jotta hän nousisi suurimpien ohjaajien joukkoon, mutta väitän, että hän on 2000-luvulla niitä ani harvoja henkilöitä, jotka todellisesti ymmärtävät elokuvan syvintä olemusta. Tulen vielä paneutumaan tähän väitteeseen syvemmin. Steven Soderbergh muistuttaa filmografiansa rikkauden kautta studioajan ohjaajia – ohjaaminen on työtä -  mutta eroaa taas täydellisesti siinä mielessä, että elokuva on taidetta, josta ei tule tinkiä. Nyt kun visionääri on ilmoittanut jäävänsä tauolle elokuvista tuntemattomaksi ajaksi, on syytä juhlistaa hänen (tähänastista) uraansa.  Soderberghistä ei koskaan tule Scorsesen, Lynchin, Coppolan, Malickin tai edes Spielbergin veroista legendaa, sillä hänen käsialansa on liian selkeätä ja kamera muistuttaa enemmän kirurgisen toimenpiteen työkalua kuin itse sydäntä. On helppoa ylenkatsoa miehen saavutukset, mutta todellisuudessa Soderbegh on tarinankerronnassa ja tehokkuudessaan ainutlaatuinen…ehkä, jopa liian älykäs ja näppärä 2000-luvun yleisölle.

Sex, lies and videotape on moderni klassikko, joka valloitti niin Amerikan indie-skenen kuin myös Keski-Euroopan Arthouse-yleisönkin. Siitä todisteena Sundancen pääpalkinto kuin myös Kultainen Palmukin. Soderberghistä tuli salamana wunderkind ja aikakautensa lupaavin ohjaajanalku. Samalla nuori ohjaaja oli myös ensimmäisiä piristysruiskeita vuosia takerrelleelle Robert Redfordin lemmikille Sundance-filmifestivaalille. Itse elokuva on ilkeä ja kylmä kahden tunnin terapeuttinen istunto parisuhteista, seksistä ja vallasta. Videokamera itsessään kuvataan aseena, joka riisuu kohteensa kaikista valheista ja näyttää ihmiset todellisessa valossa. Sex, lies and videotape on vahvasti oman aikakautensa tuote, vaikka se ei olekaan menettänyt tippaakaan tehokkuudestaan viimeisen 25 vuoden aikana. Soderberghin käsikirjoitus on liian terävä, jotta elokuva jäisi vain 80-luvun nuorison kuvaukseksi. Pintaa ei vain raapaista, vaan sinne penetroidutaan kirurgisella tarkkuudella. Soderberghin korva dialogille on myös upeata kuunneltavaa; taito, joka on pysynyt ohjaajalla loppuun saakka.

Menestyneen esikoiselokuvan jälkeen paineet kasautuivat valtaviksi. Yleisö odotti uutta mestariteosta ja samoin myös Redfordin Sundance. Soderbergh taas taisteli oman ”artist”-persoonansa kanssa ja oli ehdoton omasta visiostaan siihen pisteeseen, että lopulta seinät alkoivat kaatumaan päälle. Kafka ja King of the Hill eivät olleet missään nimessä taiteellisia floppeja, mutta taloudellisia kylläkin. Siihen kun lisätään kädenlämpöinen kriitikoiden vastaanotto, alkoi wunderkindin tähdenlento olla lopussa. Soderberghin alkukauden viimeinen elokuva oli The Underneath; ihan pätevä 90-luvun noir, joka tarinaltaan ja konseptiltaan oli kuitenkin harvinaisen vaatimaton Steven Soderberghin aiempaan tuotantoon verrattuna.

The Underneath oli myös elokuva, joka sai Soderberghin analysoimaan omaa menneisyyttään ja tulevaisuuden tavoitteitaan. Soderbergh oli siis vuonna 1995 samanlaisessa tilanteessa kuin nyt vuonna 2013. Taskut ovat tyhjät ja elokuva tai elokuvateollisuus ei siis tarjoa mahdollisuuksia ilmaista itseään. On kiehtovaa katsoa Soderberghin filmografiaa ja huomata, kuinka hän uusikin itsensä totaalisesti seuraavaksi  kahdeksaksi vuodeksi. Jos Sex, lies and videotape on keskeistä 80-luvun elokuvaa, niin Out of Sight taltioi erinomaisesti 90-luvun amerikkalaisen elokuvan. On vaikeata kuvitella mistä intellektuelli, silmälasipäinen ja kiharahiuksinen arthouse-ohjaaja löysi oman cooliutensa, sillä Out of Sight on yksi aikakautensa tyylikkäimpiä rikoselokuvia. Se on niitä harvoja Pulp Fictionin äpärälapsia, joka ei imitoi, vaan luo omaa jälkeänsä. Se kuljettaa juontansa kepeästi ja huumorintajuisesti, silti säilyttäen kaikki elokuvalliset ambitionsa. Samalla Soderbegh löysi George Clooneyn, hänen merkittävimmän kollegansa loppu-uraksi. Out of Sight teki ohjaajasta kertaheitolla taas luotettavan nimen ja 2000-luvun vaihde onkin ehdottomasti Soderberghin kulta-aikaa, ainakin taloudellisesti…

Out of Sightia seurasikin The Limey, Erin Brockovich, Traffic ja Ocean’s eleven. Nämä neljä elokuvaa osoittavatkin helposti Soderberghin taidon vaihtaa genrestä genreen ja pienestä tuotannosta suureen. The Limey on tehokasta kostodraamaa, joka tuo mieleen 60 – 70 –luvun vaihteen trilleriklassikot Point Blankista Get Carteriin. Erin Brockovich taas on puhdasta 70 – 80 luvun näyttelijätärvetoista ”tour-de-force” – kamaa a la Meryl Streep ja Silkwood tai Sally Field ja Norma Rae. Traffic saattaa hyvin olla Steven Soderbeghin uran komein saavutus. Upea 2,5-tunnin huumesaaga, joka onnistuu kolmella individuaalilla tarinallaan muodostamaan sisällöllisesti ja visuaalisesti rikkaan kokonaisuuden. Traffic on ohjaajan elokuva, josta Soderbergh palkittiinkin ansaitusti Oscarilla. Näin vuonna 2013 on ikävä huomata, että tavallaan Traffic onkin unohtunut historiaan. Kyseessä on kuitenkin oleellinen tuote 2000-luvun amerikkalaisessa elokuvassa ja sen vaikutus näkyy vieläkin, niin värimaailman innovatiivisessa käytössä kuin myös tarinankerronnallisissa ratkaisuissa.

Ocean’s sarja onkin taas osoitus Soderberghin taidoista tuottaa täysin kaupallista elokuvaa ja haalia kasaan Hollywood kermaa edullisessa hinnalla. Jos Ocean’s 11 oli Soderberghin lopullinen breikkaus A-listan ohjaajaksi, niin Ocean’s 12 oli taas mitä rohkein jatke menestysformaatille. Ensimmäinen elokuva oli onnistunut uudelleenpäivitys ratpackista ja puhtaana viihde-elokuva se onkin tehokas, vaikka ehkä hieman laimea. Sen sijaan Ocean’s 12, joka tavallaan oli lopullinen päätös Soderberghin menestysajoille, on harvinaisen rohkea jatko-osa ”Summer tentpole”-aikakaudella. Jos ensimmäinen elokuva oli puhdasta Sinatraa, niin jatko-osa on ennemminkin Delonia tai Mastroiannia. Ocean’s 12 vie sarjan 70-luvun italialaisen ja ranskalaisen viihde-elokuvan raiteille, uskaltautuen hypätä, jopa meta-tasoille Bruce Willis/Julia Roberts juonenkäänteensä kautta. Se on höyhenen kevyt, mutta silti mitä nautittavin elokuva, parhaimmillaan nautittuna juuri lämpimänä kesäiltana. Aikakautena, jolloin jatko-osien tehtävä on viedä elokuva synkemmille virroille, Ocean’s 12 on raikas poikkeus, joka on kaikkea muuta kuin laiska elokuva (yleinen syytös kriitikoilta vuonna 2004). Toivon, että yleisö löytää vielä trilogian keskimmäisen osan uudestaan ja näkee sen konseptin nerokkuuden.

Ennen Oceanien toista osaa Soderbergh ohjasi myös uusintaversion Tarkovskin Solarisista (tarpeellista?), sekä turhamaisuusprojektin Full Frontal. Vaikka ohjaaja ei olekaan aina huipputikissä ja harhautuu silloin tällöin oman nokkeluutensa seitteihin, ovat nämäkin elokuvat silti kiinnostava piirre filmografiassa, joka lopulta täydentää kuvaa ohjaajasta. Ennen kuin pääsemme Soderberghin massiiviseen viimeisen kahden vuoden saavutukseen (tehokkuudessa ainakin), on käytävä läpi hänen hieman kuivempi kausi.

The Good German oli upean näköinen pastissi 40-luvun toiseen maailmansotaan sijoittuville trillereille (The Third Man), mutta sisällöllisesti elokuva jäi ontoksi ja tylsäksi. Kunnianhimoisista tavoitteista huolimatta elokuva on vaatimaton ja lopulta vähemmän kuin osiensa summa (yleinen ongelma pastissien kanssa). Sitä seurannut päätös Ocean trilogialle on kiva pikku viihde-elokuva, mutta ei sen enempää. Tavallaan se kalpenee kahden aikaisemman rinnalla selkeän konseptinpuutteen takia. Tosin Case Affleckin sivujuoni meksikolaisen vapaustaistelijana on osoitus Soderberghin taidosta hypätä välillä surrealismin puolelle. Che-elokuvat ovatkin sitten omanlaisensa hirviö, jota voi kunnianhimonsa vuoksi arvostaa, mutta vaikea niistä on lopulta pitää. Ne hylkäävät selkeän juonivetoisen elokuvan ja kieltäytyvät helpon dramatiikan luomisessa. Jäljelle jää neljä tuntia naturalistista elokuvaa, jossa puhutaan paljon vallankumouksesta ja talsitaan Etelä-Amerikan viidakoissa. Välillä elokuvat kuvaavat kauniisti ja (olettaisin) aidosti Etelä-Amerikkaa ja sen ihmisiä, mutta lähelle itse päähenkilöä elokuva ei pääse. Kaikki jää vähän kylmäksi ja elokuvan tarkoitus on epäselvää. Kunnianhimoinen epäonnistuminen kuvaa mammuttia hyvin.

The Informant! on jälleen kerran loistava osoitus Soderberghin taidosta löytää oma visuaalinen tyyli elokuvaan kuin elokuvaan. Samalla se on tehokas satiiri keskiluokan Amerikasta ja yritysmaailman korruptiosta. Pieni mies taittuu helposti ahneuden luomassa korruptiossa. Välityöhän se tavallaan on, mutta se on mitä ehein konsepti aina mainosjulistetta myöten. Lisäksi se osoittaa Matt Damonin muuntautumiskyvyn ja lahjakkuuden komiikassa.

Jos tässä vaiheessa ihmettelette minne ovat kadonneet Bubble ja The Girlfriend Experience, niin totuus on, että en ole nähnyt niitä. Ne ovat erinomaisia esimerkkejä siitä kuinka Steven Soderbergh löytää elokuvastakin useita eri tapoja ilmaista itseään ja Bubblehan oli ensimmäisiä elokuvia, joka uskalsi kyseenalaistaa klassisen teatterilevityksen tradition. Soderbergh on aina uskaltanut haastaa elokuvateollisuuden kaavoihinsa kangistuneet tavat ja innovoida uusia taloudellisempia mahdollisuuksia elokuvalle.

Viimeisen kahden vuoden aikana onkin sitten ilmestynyt viisi Soderbergh elokuvaa; saavutus johon Woody Allenkaan ei pysty. Contagious, Haywire, Magic Mike, Side Effects ja Behind The Candelabra osoittavat ohjaajan uskomattomat tehokkuuden elokuvanteossa ja rohkeuden tarttua aihepiiriin kuin aihepiiriin. Contagious oli mielestäni aliarvostettu helmi. Se onnistuu kahdessa tunnissa kuvaamaan realistisesti infrastruktuurin tuhon, niin henkilökohtaisella tasolla kuin suuremmassakin skaalassakin. Se on harvinaisen objektiivinen kuvaus epidemiasta ja sen takia myös niin pelottava. Toinen toistaan kuuluisampi näyttelijä tipahtaa kuin dominopalikat, kun maailmanlaajuinen epidemia taltuttaa ihmiskunnan polvilleen.

Haywire on taas puhdasta B-elokuvaa parhaimmillaan ja pahimmillaan. Se ei Tarantinon ja Rodriguezin tavoin parodioi 70-lukua, vaan tuottaa aitoa vuoden 2013 B-elokuvaa. Kujajuoksua ja nyrkkitappeluita wakawaka-musan tahtiin, joko siitä pitää tai sitten ei… Joka tapauksessa kuvauksissa Soderbergh tutustui Channing Tatumiin, josta syntyikin sitten 2012 vuoden yllätyshitti Magic Mike. Ylenpalttisella miesalastomuudella kuorrutettu striptease-elokuva, joka todellisuudessa olikin kuvaus ajankohtaisesta talouskriisistä. Elokuva, jonka piti jäädä pienen yleisön kielletyksi nautinnoksi, rikkoikin 100 miljoonan dollarin rajan Amerikan lippuluukuilla. Elokuva sai myös yleisesti niin vaikeasti tavoiteltavat nuoret naiset joukolla liikkeelle, synnyttäen todellisen ilmiön. Soderbergh on alleviivannut, kuinka Magic Mike keräsi yli puolet enemmän rahaa avausviikonloppuna kuin oli ennustettu ja kritisoinut sen avulla Hollywood-elokuvan sääntöjä. Vanhat tavat junnaavat paikoillaan, koska riskejä ei uskalleta tehdä. Elokuvateollisuus on tullut liian varovaiseksi ja samalla se on kieltänyt itseltään innovaatioiden mahdollisuudet. Vaikka aina silloin tällöin tulee Magic Miken kaltaisia yllätyksiä, silti studiopomot eivät halua poiketa tavallisesta käytännöstä, jossa studiolla on yli 100 miljoonan dollarin elokuvat ja alle 20 miljoonan dollarin elokuvat, aiheuttaen kiinnostavien elokuvien puutostilan. Magic Mike oli nerokas konsepti ja se nimenomaan ymmärsi konseptin arvon. Väitän, että kyseessä on yksi oleellisimpia elokuvia, joita pitää analysoida kun kuvataan tämänhetkistä aikakauttamme. Elokuvana en elokuvaa liputa, mutta ilmiönä kyllä.

Side Effects oli Soderberghin jäähyväisteos Amerikan valkokankailla. Se on tehokas whodunnit trilleri 2000-luvun makuun. Nyt ei mietitä oliko hovimestari murhaaja, vaan oliko hovimestari syyntakeeton lääkehorkan takia. Behind the Candelabraa, elokuva, joka oli liian homoa amerikkalaiselle valkokankaalle, pääsemmekin Suomessa sitten katsomaan kesän lopussa. Cannesin terveiset olivat, että elokuva on Soderberghiä parhaillaan ja amerikkalaista elokuvaa parhaillaan vuonna 2013. Soderberghin viimeisen viiden elokuvan taso on hämmästyttävän korkeaa ja se on osoitus ohjaajan tehokkuudesta. Steven Soderbergh on taiteilija, mutta hän muistuttaa enemmän menestyneet yrityksen ADHD:n omaavaa johtajaa. On hämmästyttävää, että Soderbergh on joutunut silti taistelemaan studioiden kanssa elokuvistaan, sillä hän jos kuka, ymmärtää elokuvan taloutta. Soderbergh pyrkii aina kuvaamaan taloudellisesti ja minimoimaan tuotantokustannukset. Hän on myös hyvä venyttämään budjettia, niin että elokuva näyttää huomattavasti kalliimmalta, mitä se todellisuudessa on. Viime huhtikuussa Soderbergh piti puheen San Franciscon festivaaleilla omista näkemyksistään elokuvateollisuudesta. Se on mitä herkullisin puhe, jossa pian ”eläköityvä” ohjaaja humoristisesti kertoo, mikä kaikki kusee Hollywoodissa. Soderbergh ymmärtää tai ainakin osaa ilmaista omat ajatuksensa Hollywoodin tilasta paremmin kuin kukaan muu. Vaikka viimevuodet ovatkin tuoneet Kickstarterin ja VOD:t ym., niin muutoksen pitäisi tapahtua myös studioiden päätöksentekoelimissä. Sen sijaan, että fanit maksavat haluamansa elokuvat (vrt. Veronica Mars tai James Franco), niin studioiden pitäisi olla rohkeampia bisnesmalleissaan. Keskustelu ulottuu tietenkin aina elokuvateatteriketjuihin saakka, joten sanat eivät riitä nyt käymään aiheen problematiikkaa. Soderberghin sanoja on kuitenkin syytä kuunnella, sillä ellei hän olisi lopulta taiteilija, hänellä olisi potentiaalia muuntautua mitä innovatiivisimmaksi studiopomoksi.

Steven Soderbergh on sanonut, ettei halua tehdä itsestänsä brändia, vaan ennemmin antaa elokuvien puhua puolestaan ja tehdä mitä erilaisempia elokuvia. Hän ui mitä etevimmin genrejen ja budjettien välillä, muistuttaen esimerkiksi Howard Hawksia. Samalla kuitenkin hänen elokuvansa tunnistaa helposti Soderbergh elokuviksi. Värimaailman lisäksi hänen analyyttinen silmänsä on aina läsnä, vaikka välillä näkymää saattaakin muokata muutama viskilasillinen. Soderberghiä tullaan kaipaamaan, sillä harva ohjaaja pystyy yhtä ammattimaisesti tuottamaan tulosta kankaalla. Jääkö mies sitten lopullisesti eläkkeelle elokuvasta? Tuskin. Nyt on jo televisiosarja vireillä ja uskon, että mestari palaa vielä vanhan formaatin pariin lähivuosina. Mitä silloin tulee, on mahdotonta ennustaa. Soderberghin viimeiset kaksi vuotta ovat olleet tehokas ”statement” elokuvateollisuudelle ja niitä on syytä tutkia tarkemmin. Kyllä me Soderberghistä tulemme kuulemaan…jatkuvasti…,sillä ei hän pysty paikalla olemaan.

I get it, it’s the studio, you need all kinds of movies. You need comedies, you need horror films, you need action films, you need animated films, I get it. But the point is, can’t some of these be cinema also?

-Steven Soderbergh

Only God Forgives

Kuollut Jumalan armosta

Perverssejä perhesuhteita, Jumalaa, väkivaltaa ja neonvaloja; sitä tarjoaa Nicolas Winding Refnin uusin teos Only God Forgives. Se on rohkea jatke kulttimaineeseen nousseelle Drivelle ja se osoittaa tanskalaisen ohjaajan tinkimättömyyden oman visionsa luomisessa. Sitä tullaan pakosti vertaamaan Driveen ja se on väärin kahdesta syystä. Ensinnäkin todellisuudessahan Drive oli mestarillinen ainoastaan ensimmäisen viiden minuutin aikana, jonka jälkeen se paikoitellen osoitti todella vahvoja hetkiä ja tunteita, mutta kangisteli myös tavallisen juonivetoisen rikoselokuvan seitin punomisessa. Toiseksi Drive on Winding Refnin filmografiassa se outolintu, joka vetoaa suurempaan yleisöön. Only God Forgives sopiikin mitä mainioimmin jonon jatkeeksi Pusherien ja Valhalla Risingin jälkeen. Se on väkivaltainen pop-painajainen, joka tulee saamaan faninsa ja vihaajansa, molemmat ansaitusti.

Monet kriitikot ovat jo takertuneet Only God Forgivesin käsikirjoitukseen tai sen puutteeseen siis. Lähtökohta on rehellisesti sanottuna perseestä. Onko Antonionin L’Aventurassa esimerkiksi juonta 2,5 tunniksi? Elokuvan ei tarvitse rautalangasta vääntää katsojalle tarinaa, vaan tärkeämpää voi olla tunnelma ja teema. Selkeä juoni on vain yksi keino viedä katsoja määränpäähään. Nicolas Winding Refnin elokuvia katsoneet tietävät myös, että miehen elokuvat rakentuvat ennemminkin yksittäisistä hetkistä kuin selkeästä juonenkaarteesta. Se tekee niistä vaikeasti lähestyttävämpiä, mutta aina vähintäänkin mielenkiintoisia. Yhdellä tupakan sytytyksellä Refn pystyy rakentamaan enemmän sisältöä elokuvaansa kuin keskiverto Hollywood-elokuva kahdessa tunnissa. Only God Forgivesin hahmot ovat päältä ohuita, mutta sisältä mystisiä monimutkaisia olentoja ja se tekee elokuvasta kiinnostavan juonellisestikin.

Elokuva sijoittuu ohjaajan upeasti taltioimaan Bangkokiin. Kankaalle heijastuu niin neonvärien valaisemia öisiä katuja, punaisella värillä värjättyjä painostavia sisätiloja, kuin myös klassista western-kuvastoa päiväsaikaan. Taustalla katsojaa painostaa ja kiihottaa synkkä äänimaailma, jossa yhdistyy Cliff Martinezin erinomaiset syntikkasoundit thaimaalaisen karaoken kanssa. Lopputuloksena on painajaisuni perverssistä kolmiodraamasta äidin ja kahden veljen välillä, sekä raamattua kuvitettuna törkyisellä ja väkivaltaisella Thaimaan prostituutiokuvastolla. Elokuva on siis todella kaunista katsottavaa.

Väkivalta elokuvassa on hyvin voimakasta, mutta niin se on aina ollut Nicolas Winfing Refnin elokuvissa. Mistään torture porn genrestä ei silti ole kysymys, sillä vaikka väkivalta on muun kuvaston tapaan toteutettu erittäin tyylikkäästi, iskee se samalla katsojaa suoraan palleaan. Winding Refnillä on todellinen taito hyödyntää väkivallan voima elokuvissa. Se on brutaalia ja se sattuu, mutta samalla se kiehtoo.

Nicolas Winding Refniä on yksi kiinnostavimmista ohjaajista tällä hetkellä. Hän ymmärtää ja rakastaa kuvan estetiikkaa niin paljon, että se tavallaan kääntyy jo häntä vastaan. Kun jokainen yksittäinen kuva elokuvassa on niin tarkoin tyylitelty, on riski, että elokuva muuttuu vain visuaaliseksi stimulantiksi, graafikon pornoksi. Tavallaan Only God Gorgives syyllistyy juuri tähän, mutta allekirjoittanutta se ei haitannut, sillä nautin siitä liikaa. Kuvakulmat, värit, lavasteet ja asetelmat ovat kaikki elokuvassa huippuluokkaa. Nyt puhutaan jo Kubrickin tasoisesta kuvan arkkitehtuurista, vaikka tästä vertauksesta odotankin turpakäräjiä.

Only God Forgives on ehdottomasti vahvinta elokuvaa Korinen Spring Breakersin kanssa vuonna 2013. Se on rohkea ja ennakkoluuloton ja täysin ohjaajansa näköinen. Kun viimeiset kolme edellistä teatterissa näkemääni elokuvaa olivat Iron Man 3:n, Star Trek 2:n ja Hangover 3:n tarjoamaa harvinaisen yllätyksetöntä ja tylsää Hollywood-saippuapaskaa, niin Only God Forgives onnistui lyömään verisellä nyrkillään pääni taas ällikälle nykyelokuvasta. Hyvin helppo tätä elokuvaa on vihata, mutta minä nautin siitä (ehkä liikaa).