torstai 28. marraskuuta 2013

Hunger Games: Catching Fire - Tapporuletti pyörii samalla kaavalla kuin ennenkin

Olen elänyt hetken hiljaiselossa ja totesinkin, että on taas parasta avata sana-arkkua ilmiöstä nimeltä Hunger Games. Hunger Games on siitä hauska YA (Young Adult) genreen kuuluva teos, että sen elokuvia ei ole liotettu paskamudissa kriitikoiden toimesta. Se on myös viimeistään nyt ottanut paikkansa tulevien vuosien taloudellisesti lupaavimpana franchisena, vaikka se kylläkin jatkuu enää perinteikkääseen tapaan kahdeksi eri elokuvaksi paisutetun loppunsa kanssa. Ei siinä mitään. Hunger Gamesit ovat perinteisiä teinityttöjen posteriunelmia älykkäämpiä teoksia, joiden juonessa on koukkua, vaikkakin plagioitua sellaista. Sen lisäksi tulevaisuuden dystopian sankarina toimii tämän hetken kuumin tähti Jennifer Lawrence.

Jennifer Lawrence on täydellinen elokuvatähti ja hyvin mahdollisesti niitä harvoja naisnäyttelijöitä, jotka pystyvät kantamaan isonkin elokuvan harteillaan. En ole nyt sovinistinen sika, vaan totean vain Hollywoodin ikävät faktat. Lawrencen karisma kantaa niin kankaalla kuin PR-hommissakin. Hän on Oscarin-arvoisten näyttelijätaitojen lisäksi, reipas amerikkalainen poikatyttö, jonka figuurista pojat myös tykkäävät. Täydellinen nainen, jota naiset arvostavat ja antavat samalla myös poikaystäviensä arvostaa. Jennifer Lawrence on persoona, jonka shotin kumoaminen kuvataan hullunkurisuutena eikä pintaliitona, kuten niin  monen muun kollegan tapauksessa. Nuoren tytön roolimalliksi hän sopii täydellisesti ja sen takia myös Hunger Games sarja on loistava alusta lopulliseen kansainväliseen tähteyteen.

Hunger Games elokuvat perustuvat menestyskirjasarjaan, joka on kieltämättä poiminut tehokkaasti vaikutteita niin Kinji Fukasakun brutaalista Battle Royalista kuin myös Roger Cormanin 70-luvun helmestä Death Race. Fukasakulta on lähtenyt teinien teloittaminen ja Cormanilta taas tulevaisuuden gladiaattoriareenoiden mediamylläkkä. Lisäksi Hunger Games tuo vahvasti mieleen myös ne Ylen aikoinaan esittämät, hieman vaivaannuttavat, tulevaisuuden dystopiaan sijoittuvat teinisarjat ja jopa Lostin. On kuitenkin turha kritisoida liikaa Hunger Gamesin konseptia, sillä 13-vuotias teinityttö en ole.

Nyt ollaan päästy periaatteessa tarinan puoliväliin ja vallankumouksen alkusoinnut ovat kuultu. Katniss kärsii sirkuspellensä roolista, mutta herättää toivoa muille sorretuille. Mitä suuremmaksi  toivonsymboliksi nuori tyttö kasvaa, sitä vaikeampi on valtaapitävien hänestä päästä eroon. Tarvitaan mainosmiestä ja imagoeksperttiä (Philip Seymour Hoffman) näyttämään, kuinka tuhota puhdas maine.

Hunger Games sisältää suuria huomioita ja ideoita yhteiskunnasta, mutta myös käsilaukullisen sentimentaalisuutta ja naiiviutta. Lisäksi se 2,5 tunnin mittaisena elokuvana on ylipitkä ja tuntuu tavallaan turhalta ensimmäisen osan kierrätykseltä. Ei se huono elokuva ole, mutta sen rakenne toistaa liikaa ensimmäisen osan tapahtumia (syyttävä sormi osoittaa alkuperäisteokseen). Vasta viimeisten minuuttien aikana saa elokuva aikaan minkäänlaista oikeata substanssia tulevaa varten. Hunger Games osaa viihdyttää etenkin itse kuoleman polttopallon aikana, en vain näe elokuvan merkitystä suuremmassa tarinassa.

Hunger Games on kuitenkin huomattavasti terveempää fanituotetta kuin sen vertailukohde Twilight. Sen lisäksi, että elokuvat ovat parempia, ovat ne myös sanomaltaan älykkäämpiä kuin vampyyrien viisiosainen saaga pidättyväisyydestä. Sen sijaan, että teinityttöä heitellään eläimeltä toiselle, on tervettä nähdä tyttö vahvana muutosta synnyttävänä yksilönä.


Näyttelijätyö on myös kauttaaltaan huippuluokkaa. Sen lisäksi, että Jennifer Lawrence on jälleen kerran rautaa, ovat myös Donald Sutherland, Woody Harrelson, ja etenkin Philip Seymour Hoffman vakuuttavia. Hoffman laiskimmillaankin ottaa kohtaukset vaivattomasti haltuunsa ja sitä on ilo seurata. Hunger Games elokuvat edustavat tällä hetkellä kaikkien aikojen kuudetta ja seitsemättä parhaiten avannutta elokuvaa Yhdysvalloissa. On sanomattakin selvää, että trendi tulee jatkumaan nousevana. Sinällään elokuvien menestys on niin suurta, että en täysin edes käsitä sitä, varsinkin ensimmäisen osan kohdalla. Jos perinteiset Hollywood järkäleet ovat laadullisesti Hunger Gamesien tasolla, niin hyvä niin. Sen sijaan toivon, että tulevat kopiot palavat lippuluukuilla.

***-

lauantai 9. marraskuuta 2013

The Counselor - Desinfioitu törky


The Counselor tulee olemaan suurimmalle osalle pettymys. Tähtiloistoa janoavat ja keltaista lehdistöä kuluttavat järkyttyvät elokuvan väkivallasta ja nihilistisestä maailmankuvasta. Cormac McCarthyn takia taas saliin saapuneet joutuvat toteamaan kirjailijalegendan päässeen liiankin vapaaksi, pseudofilosofisten tyhjänpäiväisyyksien latelemisessa. Laatutrilleriä odottavat taas joutuvat vastahakoisesti nielemään faktan, että The Counselorissa ei todellisuudessa ole mitään järkeä. Juuri näiden syiden takia tykkään myös elokuvasta, luultavasti enemmän mitä kuuluisi. Aikoinaan innostuin hämmästyttävän paljon velipoika Tony Scottin psykedeelisestä poptaideyrjöstä, Dominosta. Se oli elokuvaversio elokuvamaailmasta. Nyt Ridley Scott on ohjannut elokuvan, joka on hyvin lähellä edesmenneen veljensä maailmaa, mutta törkyisen kuvien editoimisen sijaan, kaikki on esitetty kylmän kliinisesti taattuun isoveljen tapaan.

The Counselor on elokuva seurauksista ja ahdingosta. Michael Fassbenderin The Counselor (nimetön, alleviivaten elokuvan elokuvallisuutta) on kiimainen ja rakastunut juristi, joka on elänyt varojensa yli ja löytää itsensä tilanteesta, jossa hyppy lain väärälle puolelle on ainoa(hko) vaihtoehto. Javier Bardemin ja Brad Pittin esittämät liikekumppanit varoittavat juristipoloa riskeistä, mutta ahneus on ihmisen tunteista vahvin. The Counselor löytää itsensä sattumien ja kuolemien kautta ahdingosta, josta ei ole pääsyä ulos. Cormac McCarthyn maailmassa kaikki mitataan rahassa ja ihmishenki on arvoton. The Counselorissa taas kaikki mitataan monologeissa ja juoni on arvoton.

Sen lisäksi, että juoni katoaa yksittäisten kohtausten sekaan, on myös mainittava henkilöhahmojen ohuudesta. Jokainen hahmo on vain syy Cormac McCarthyn sanoille. Ridley Scott sylkee kankaalle jatkuvalla syötteellä uusia A-listan näyttelijöitä, joiden merkitys jää kysymykseksi. Kenties elokuvasta on olemassa massiivisesti pidempi leikkaus, joka selittää ainakin osakseen erinäisten kohtausten olemassaoloa. Siitäkin huolimatta The Counselor on viihdyttävä elokuva, joka haluaa härnätä katsojaa. Javier Bardemin habitus, Cameron Diazin autoerotiikka ja bollito niminen tappoväline ovat kiehtovaa elokuvaa, vaikkakin hyvin laskelmoitua sellaista.

Elokuva tuo myös mieleen Oliver Stonen toissakesäisen pilvieepoksen The Savages, joka The Counselorin tavoin oli kansoitettu Hollywoodin kermalla (lähes). Molemmat elokuvat nyökkäävät myös vahvasti westernin suuntaan, aina morriconemaista musiikkia myöten. Jostain piilotetuista eläimellisistä aggressioista ovat molemmat elokuvat saaneet syntynsä.

Siis periaatteessa The Counselor on täydellinen sekasotku, mutta juuri sen takia viihdyinkin sen parissa niin hyvin. Sen suurin ongelma on kuitenkin, että se on paikoitellen tylsähkö ja se ei ole läheskään niin pimeä ja likainen kuin se haluaa olla. Sen tyylitelty dialogi ampuu myös pahasti ohi yhtä usein kuin se osuu ja uppoaa.

Ei The Counselor mikään No Country for Old Man ole, mutta ei se ole tarkoituskaan. Se on äärimmilleen viety karikatyyri amerikkalaisesta rikoselokuvasta tarkoituksella tai tarkoittamatta. Se on tervetullut outolintu syksyn syvälliseen ja moraaliseen elokuvasatoon. Brad Pitt todistaa myös jälleen kerran karismansa laajuuden aidon filmitähden tapaan. The Counselor on kyyninen kokemus, jossa elokuva mieluummin sylkee henkilöhahmojensa päälle kuin tuntee empatiaa. Siinä mielessä se on aika kunnioitettavasti koottu elokuva. 

***1/2

perjantai 8. marraskuuta 2013

The Canyons & This is the End: Kuinka Hollywood rakastaa itseään


Tänä kesänä sai ensi-iltansa kaksi elokuvaa, jotka havainnollistavat hyvin elokuvantekijöiden narsismin ja oman tuotoksensa/jätöksensä rakastamisen. Toinen on itsensä käsittämättömän vakavasti ottava The Canyons. Brett Easton Ellisin The Hillsiäkin paskempi tulkinta The Hills ilmiöstä. Toinen taas on Judd Aptown opetuslasten luoma oman nokkeluuden ylistyslaulu This is the End, joka itse asiassa on täysin kelpo komedia. Vaikkakin elokuvat ovat sisällöllisesti ja laadullisestikin täysin eri luokkaa, ovat ne silti teoksia, jotka ovat molemmat hyvin tietoisia omista tekijätiimeistään. Ne eivät siis elokuvina seiso omilla jaloillaan, vaan tukeutuvat vahvasti oletukseen, että katsoja tietää kuka naruja ohjailee.

The Canyons on syntynyt Brett Easton Ellisin väsyneeksi muuttuneesta vuodatuksesta ja Paul Schraderin vuosien varrella särmänsä menettäneistä aggressioista. Sen tarkoitus on osoittaa nykymaailman ja nykymaailman ihmisten kylmyys sekä nykyelokuvan kuolevaisuus. Näillä kahdella teemalla ei sinänsä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kyseessä on lopulta hyvin vaatimaton B-elokuva, jota tekijät pitävät huomattavasti merkittävämpänä teoksena kuin mitä se todellisuudessa on. Muutama hylätty elokuvateatteri, Lindsay Lohan ja pornotähti pääosassa ei paranna tätä itsetarkoituksellista elokuvaa, joka lopulta keräsi enemmän kiinnostusta tekovaiheessa kuin valmiina tuotteena.

The Canyons on minimaalisella budjetilla toteutettu tyhjyysprojekti. Brett Easton Ellisin tuotanto kirjailijana on ollut harvinaisen terävää ja hän on taltioinut sivuilleen loistavasti 24/7 jatkuvan yksinäisyyden, jota turruttavat populaarikulttuuri ja huumausaineet. Päivät valuvat hukkaan, kun kaikki, niin ura kuin ihmissuhteetkin ovat menettäneet merkityksensä. Mutta Easton Ellisin kynä ei ole koskaan ollut yhtä tylsä kuin The Canyonsissä. Kohukirjailija kierrättää vanhaa materiaaliaan banaalimpana versiona, ilman yhtään yllätystä. Dialogi vaihtelee puuduttavasta idioottimaiseen ja kohtaukset ovat jatkuvasti ylipitkiä. Brett Easton Ellis ei ole Twitter-aikakaudella enää muuta kuin tyhjänpäiväinen provokaattori.

Paperilla Paul Schraderin ja Brett Easton Ellisin yhteistyö on herkullinen, mutta kenties elokuva olisi kerännyt oikean budjetin, jos The Canyonsin paperiversio olisi ollut edes keskinkertainen. Käsikirjoitus on suurin syypää elokuvan epäonnistumiseen, mutta ei Schraderin persoonaton ohjaus nosta elokuvan tasoa. Ennen kaikkea kohtausten rytmissä on usein ongelmia, joita olisi voinut korjata paremmalla leikkauksella. Näyttelijävalinnat taas ovat pelkkää provosoimista. Lindsay Lohanin markkina-arvo on romahtanut jo vuosia sitten, eikä The Canyons hänen uraansa pelasta.  Pornotähti James Dean on taas elokuvassa, jotta media kiinnostuisi kirjoittamaan enemmän à la ”porno on kaupallistunut/Hollywoodissa…”. Elokuvalla on kauhea halu pitää kovaa meteliä, ilman minkäänlaista tuoretta sisältöä. Se on lopulta itsekeskeinen pannukakku niin elokuvana kuin ilmiönäkin.

This is the End on taas aidosti kiinnostava ilmiö tähtikultista, jopa ehkä vähän vahingossa. Elokuva perustuu saman porukan vuonna 2007 tekemään lyhytelokuvaan, mutta harvinaisen paisutellusti. Vuosien aikana elokuvaan on lisätty sen ehdottomasti hauskin yksityiskohta; kaikki näyttelijät esiintyvät omana itsenään. Viimeisen vuosikymmenen aikana Judd Aptown elokuvat ovat esitelleet täysin omanlaistaan, vahvasti improvisaatioon perustuvaa komediaa. Samalla tähtikartalle on ilmestynyt tusinan verran uusia koomikoita, jotka kaikki osaavat aukoa päätä ja kertoa sladdi-vitsin. Yleensä näyttelijöiden roolihahmot ovat myös hyvin samanlaisia elokuvasta toiseen, piirtäen katsojalle kuvan, että näyttelijä = roolihahmo. This is the End tavallaan sulkee ympyrän antaen näyttelijöilleen filmografiansa kaltaiset roolihahmot omalla nimellään varustettuna.

Omaa tähtipersoonaa on harvoin käytetty/hyödynnetty yhtä suoraan kuin This is the Endissä. Orson Welles ja F for Fake on periaatteessa hyvä vertailukohta. Molemmat hyödyntävät tekijöidensä imagoa ja alleviivaavat niiden tavaramerkkejä. Harold and Kumar elokuvissa taas Neil Patrick Harris esittää itseään, mutta H&K:n huumeita kittaava ja naisia kaatava Neil Patrick Harris on hyvin kaukana oikeasta Neil Patrick Harrisista, johon itse asiassa otetaankin kantaa kaverusten jouluelokuvassa. Cameo-roolit ovat kuitenkin aina cameo-rooleja, eikä ne ole täysin verrattavissa siihen mitä Seth Rogen ja kaverukset ovat tehneet.

This is the End on ennen kaikkea hauska sen takia, että se kuvaa näiden pieniksi narsisteiksi kasvaneiden koomikoiden kaveruussuhdetta. Heidän kaveruussuhde taas kiinnostaa luultavasti juuri sen takia, että he ovat kuuluisia. Tietysti elokuva sisältää hauskoja vitsejä ja hyvää dialogia, mutta jotain harvinaisen kiinnostavaa ja hauskaa on katsoa, kun Danny McBride, Seth Rogen etc. naureskelevat James Francon munanimemiselle. Elokuva ylittää valkokankaan rajat ja muodostaa fiktion ja faktan luoman uuden todellisuuden. Se olisi sopiva päätepiste koomikoiden luomille hahmoille, mutta sitä se tuskin on. Itse elokuvaa voisi kuvata Judd Aptown The Thinginä, vaikkakin Aptow ei ohjaajanpallilla istu.

The Canyons ja This is the End eivät voisi olla erilaisempia elokuvia. Silti ne ovat syntyneet ajatuksesta, jossa ollaan tiedostettu tekijöiden oma merkitys tekijöinä. The Canyons edustaa ikävä kyllä itseään huijaavaa epäaitoa saarnaajaa, kun taas This is the End haluaa vain naurattaa muita omalla kustannuksellaan. Se on näiden elokuvien hiuksenhieno ja järkälemäinen ero.

The Canyons: 1/2
This is the End: ***+

lauantai 2. marraskuuta 2013

Filth - Bad Lieutenant - The Skunk of Edinburgh


Nyt tuli rehellinen kolaus tuntemattomasta. Irvin Welsh filmaus Filth on yksi vuoden kovimpia tapauksia. Se repii katsojan saman tien mukaansa härskillä huumorillaan ja tarjoaa tripin, joka sisältää niin ikuista ilonpitoa kuin jatkuvaa pahoinvointiakin. Sen jokaisesta kuvasta pystyy haistamaan krapulan, tupakansavun ja viskin. James McAvoy, näyttelijä, josta en ole sen koommin välittänyt koskaan, vetää tähän asti vuoden parhaimman roolisuorituksen viinaa ja kamaa kittaavana manipulaattorina, jonka jokainen liike on itsekäs liike. Bruce Robertson on läpeensä mätä etsivä, joka etsii vanhaa hyvää itseään ja selvittää samalla murhaa, joka ei rehellisyydessä kiinnosta ketään, ei itse elokuvaakaan.

Filth on elokuva, jossa Abel Ferreran Bad Lieutenant on sijoitettu Hunter S. Thompsonin universumiin ja päälle on ripoteltu Trainspottingia ja Shane Blackin käsikirjoituksia. Se kieltämättä varastaa paljon esikuviltaan, mutta tekee aineksista niin herkullisen coktailin, että ei se haittaa. Trainspottingin tapaan se leikittelee rytmeillä ja käyttää populaarimusiikki tehokkaasti hyödykseen. Abel Ferreralta Filth poimii nihilismin, mutta esikuvansa sijaan katsojalla ei ole tarvetta repiä ihoansa puhtaaksi. Fear & Loathing in Las Vegasista taas on varastettu hallusinaatioita aiheuttavat huumeet, mutta trippi muuttuu lopussa yllättävän pahaksi. Itse asiassa Filth on parhaimmillaan komediana ja kun moraalisesti arveluttavat käytöstavat lopulta katkaisevat päähenkilön kamelinselän, menettää Filthkin terävimmän kärkensä. On elokuvan kannalta ymmärrettävää että päähenkilöllä on oltava jokin kehityskaari, mutta se tavallaan väännetään vähän turhankin ankarasti rautalangasta.

Aiemmin tuntematon ohjaaja John S. Baird on ohjannut pirun hyvän elokuvan, joka ei pahemmin kalpene sen kuuluisimman Welsh filmatisoinnin rinnalla. Filth ei ehkä kaikilla taiteellisilla mittasuhteilla ole napakymppi, mutta en muista olisiko minulla tänä vuonna ollut yhtä hauskaa teatterissa, kun tämän törkyn kanssa. Vulgaaria kiroilua, ylenpalttista kaman kiskomista, perverssiä seksiä ja täydellistä moraalittomuutta. Taustalla piilee synkkiäkin aiheita, mutta näiden syntien kanssa on mukava viettää 96 minuuttia. Britit olivat aikoinaan loistavia tekemään Filthin kaltaisia elokuvia. Onneksi jotkut vielä kunnioittavat tuota vanhaa viinanhajuista perinnettä. Vietän mieluummin aikani Bruce Robertsonin ja malt-pullon kanssa, kuin kittaamassa tuoppeja World’s End porukan kanssa. Ihan kivoja nekin ovat, mutta on tässä deliriumissa, jotain paljon sähäkämpää. 

****+