Kaipa se on niin, että jokaiseen R&A:han kuuluu
vähintään yksi nihilistinen aasialainen elokuva. Tänä vuonna siitä vastasi
Etelä-Korean lahja elokuvafestivaaliyleisölle, Kim Ki-Duk ja hänen toiseksi
uusin elokuvansa Pieta. Pieta on armoton, synkkä ja surullinen kuvaus
yksinäisestä velkojasta, joka kokee jonkinlaisen moraalisen ylösnousemuksen,
kun hänen koko elämänsä kateissa ollut äiti palaa kuvioihin. Se onnistuu myös
ensimmäisen puolen minuutin aikana näyttämään itsemurhan, sekä masturbointia,
joten lähtökohdat ovat seuraaville tunneille selkeä.
Pieta ei sinällään ole mikään huono elokuva, mutta sen
nihilistinen maailmankuva saa kyseenalaistamaan silti katsomiskokemusta.
Maailma on äärimmäisen ruma ja henkilöhahmot ovat joko sadistisia tai
sorrettuja. Vaikka elokuva tarjoaakin loppuun jonkinlaisen katharsiksen, ei se
silti pysty tarjoamaan sellaista tunteenryöppäystä, mitä maanmieheltä Park
Chan-Wookilta ollaan totuttu näkemään. Nyt Kim Ki-Duk on tehnyt tavallaan
nihilistisen kreikkalaisen tragedia version Charles Dickensin Saiturin Joulusta
ilman joulua. Jung-Jin Leen synkät ja melankoliset kasvot sopivat hyvin
kuoleman enkelin rooliin ja Min-Soo Jo on äitinä sopivan häiriintynyt.
Elokuva tarjoaa tunti 40 minuuttia pahaa oloa. Se kuvaa
etelä-korealaista yhteiskuntaa synkkänä ja yksinäisenä paikkana, jossa
tulevaisuuden tieltä putsataan pois perinteinen työläisväestö. Kun
pilvenpiirtäjät valtaavat Seoulin katukuvan, ei tilaa ole enää
vähävaraisemmille ihmisille. Kultaisella leijonalla (sekaannuksen takia) palkittu
Pieta on klassista korealaista synkistelyä, jota on nähty aiemmin jo useita
kertoja. Mainitsemisenarvoista on kuitenkin elokuvan viimeinen kohtaus, joka on
visuaalisesti ja tunnelmaltaan upeaa katsottavaa.
Pietan pimeydestä siirryinkin pikaisesti Nebraskan
vaikuttavaan mustavalkoiseen kuvaan. Olen aina pitänyt Alexander Paynesta,
mutta Nebraska saattaa hyvinkin olla miehen tähänastisen uran nappisuoritus.
Elokuva on vuoden hauskimpia, että vuoden koskettavimpia. Samalla se nostaa
Paynen yhdeksi parhaimmista Amerikkaa kuvaavista ohjaajista. Jos Scorsese on
amerikkalaisen siirtolaisuuden ja nousukiidon olennainen tulkki, niin Payne
taas keskittyy kuvaamaan perinteisiä pienen kaupungin amerikkalaisia yksilöitä.
Harva ohjaaja onnistuu kuvaamaan arkea yhtä monotonisesti, mutta silti raikkaasti.
Lisäksi Paynen suurin lahja on ottaa näyttelijöidensä kasvoista kaikki irti.
Elämän tasapaksuuteen kyllästyneet kasvot kansoittavat Paynen elokuvia aina
Nicholsonin About Schmidtistä Clooneyn The Descendantsiin. Nyt Bruce Dernin,
Will Forten ja monen muun vakuuttavan näyttelijän arkeen tympääntyneet kasvot
täyttävät kankaan. Kukaan ei loista, sillä siitä on kasvettu jo ajat sitten pois.
Kunnianhimo Paynen hahmoilla katoaa usein vuosien mukana.
Vaikka näennäisesti Nebraska muistuttaa enemmänkin ohjaajan
pieniä väliteoksia, on elokuvan teemat silti valtavia. Nebraska onnistuu
kertomaan niin sukupolvien välisistä ikäkuiluista, vanhenemisesta kuin myös
Amerikan vuosikymmenien aikana tapahtuneesta muutoksesta. Kun Bruce Dernin
Woodysta alkaa kerros kerrokselta paljastumaan ympäristön jättämiä haavoja, on
katsojan mahdotonta olla tuntematta sympatiaa tälle alkoholisoituneelle
puolierakolle. Vaikka ote sinällään on kaukana Haneken viimevuotisesta
mestariteoksesta Amour, viesti on sama. Nebraska toimisi myös loistavasti
double-billinä Peter Bogdanovichin esikoisteoksen The Last Picture Show kanssa.
Sen lisäksi, että molemmat elokuvat on esitetty mitä upeammilla mustavalkokuvilla,
kuvaavat ne myös samanlaista amerikkalaista kaupunkipahasta, jossa mahdollisen
työn lisäksi ei ole muuta ajankäyttöä, kuin tavernassa alkoholisoituminen.
Nebraska on Alexander Paynen täysosuma, joka toimii etenkin suomalaiselle mentaliteetille
ja huumorintajulle. Naurua tulee jatkuvalla syötöllä, mutta silti alla väreilee
varsin melankolinen tunnelma. Elokuva on myös osoitus siitä kuinka pienen
tarinan kautta voi kertoa koko kansakunnan tunnelmia. Nebraska nousee
ehdottomasti vuoden kohokohtiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti