R&A #1 ja 2: Adèlen Elämä - osat 1 & 2 ja Betoniyö

Rakkautta ja anarkiaan ensimmäiset päivät ovat osaltani sujuneet rauhallisesti, sillä viikonlopun kalenteri oli jo kauan sitten täyteen buukattu. Ei suuria tappioita siltikään. Onnistuin kuitenkin väijymään torstaina vuoden ko/ehutuimman elokuvan Adèlen elämä – osat 1 & 2, ja eilen ehdin katsastaa Betoniyön, Pirjo Honkasalon vahvan paluun fiktiiviseen elokuvaan. On hyvin mahdollista, että kyseessä ovat festivaalin puhtaimmat Art House teokset, jotka molemmat jättivät myös vahvat vaikutukset.

Adèlen elämä yllätti kaikki Cannesissa kerätessään ylivoimaiset ylistykset kriitikoilta. Kyseessä on harvinaisen rehellinen tutkielma parisuhteesta, jonka keskiössä on varmastikin vuoden parhaat roolityöt. Adèle Exarchopoulos ja Léa Seydoux loistavat elokuvassa, joka repii päähenkilöistään kaikki tunteet ja vaatteet irti. Näyttelijättärien yhteispeli toimii täydellisesti ja tutkielman kahden tytön suhteesta on harvinaisen tarkkanäköinen. Elokuvan kolmetuntinen kesto saattaa karkottaa osan katsojista, joka on sääli, sillä elokuva etenee yllättävän sujuvasti. Pitkästä kestostaan huolimatta elokuva ei myöskään koskaan muutu itsetarkoituksellisen eeppiseksi. Kamera taltioi rikkaasti Adèlen kasvun ja nuoren parin nopeasti syttyvän, mutta hiljalleen kuolevan rakkaustarinan. 

Ilmeisesti ohjaaja Kechiche on ollut kuvauksissa kaikkea muuta kuin helppo tapaus. Kuvaukset ovat päätähtien mukaan olleet kaoottiset, ottoja mitä yksikertaisimmista kohtauksista on otettu lukemattomia ja koko kuvaus on tuntunut täydelliseltä sekasorrolta. Lopputulos näyttää kuitenkin harvinaisen harkitulta kokonaisuudelta. Jos materiaalia on ollut loputtomista, niin leikkauksessa on tehty ihmeitä. Mainitsemisenarvoista on myös kuinka Kechiche kuvaa Adèlen elämää ennen Emman tapaamista ankeana ja värittömänä. Kamera on tiukasti kiinni naamoissa, tarjoten harvoin hengitystilaa. Muutos tapahtuu hiljalleen ja kun ensisuudelma vaihdetaan, niin häikäisee laskeva aurinko upeasti tyttöjen suiden välistä katsojan. Kuvaus pysyy loppuun asti hyvin arkisena, mutta mitä pienimmillä muutoksilla pystyy Kechiche luomaan tunnelmaa. Kokonaisuudessaan Adèlen elämä on vahva teos, joka pystyy harvinaisen hyvin havainnoimaan parisuhteen huumaa ja sen hiljalleen tuhoavaa arkistumista. Samalla se kuvaa vahvasti päähenkilönsä Adèlen kyvyttömyyttä olla koskaan todellisesti läsnä sosiaalisissa tilanteissa, paitsi tietenkin Emman kanssa kahdestaan. Elokuvan seksikohtausten aiheuttama kohu on ymmärrettävää, sillä tätä graafisempaa saa hakea, mutta se on aina perusteltua ja tärkeä osa tarinankerrontaa. Adèlen elämä on kehujensa arvoinen teos, joka yllättää rohkeudellaan, sekä arkisuudellaan.

Sunnuntainen Betoniyö olikin sitten täysin erilainen kokemus, verrattuna Kechichen realistiseen ”kitchensink” kuvaukseen. Pirjo Honkasalon Ito teki muutama vuosi sitten suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen ja Betoniyö onkin jälleen kerran hyvä osoitus ohjaajan taidoista luoda tunnelmaa minimaalisin efektein. Katsoja pystyy melkein haistamaan ummehtuneen ilman ja tupakansavun. Mustavalkoiset kuvat ja suureelliset näyttelijäsuoritukset tekevät kuitenkin kokemuksesta samalla surrealistisen ja unenomaisen. Elokuva on tavallaan kiinni realismissa, mutta kaikki tuntuu silti jotenkin väärältä. Betoniyö on kokemus, mutta en osaa vielä sanoa kuinka paljon siitä pidin. Se on lähimpänä perinteistä Art House elokuvaa, mitä Suomessa on miesmuistiin päästy näkemään. Se on samalla myös yksi kaikkien aikojen visuaalisesti hienoimpia kotimaisia elokuvia. Helsinki ei ole koskaan näyttänyt valkokankaalla yhtä upealta.

Elokuva kertoo 14-vuotiaan  Simon elämänsä käännekohdaksi muodostuvasta vuorokaudesta. Isoveli Ismo on viimeistä päivää vapaana ennen vankilaan astumista ja alkoholisoitunut äiti pyytää Simoa viettämään sen veljensä kanssa. Nuoruuden naiivius ja epäonnisen elämän katkeruus kohtaavat toisensa ja jättävät näkyvät jäljet nuoren pojan mieleen. Luvassa on hidastempoinen ja harkitseva elokuva, joka luultavasti sisältää ensimmäiselle katselukerralle liikaa havaittavaa - jotta kaikki kuvan ja tekstin symboliikka aukeaa, on elokuvaan palattava vielä uudemman kerran. Ei Betoniyö olekaan mikään äärimmäisen nautittava katselukokemus (eikä sen tarvitsekaan olla), mutta hypnoottinen kylläkin. Se vaatii katsojaltaan paljon ja vaatii sen jälkeenkin. Äärimmäisen pohdiskeleva teos, jota kylläkin katsoo suomalaisena innolla. Vihdoin kotimainen elokuva, joka ottaa oikeasti riskejä niin visuaalisesti kuin sisältönsäkin osalta. Näyttelijätyöt ovat kauttaaltaan vahvoja ja ohjaus loistavaa. Luultavasi haluan pitää elokuvasta enemmän, mitä todellisuudessa siitä pidin, mutta silti Betoniyö ansaitsee aplodinsa ja vahvistaa Honkasalon paikan yhtenä Suomen kiinnostavimmista ohjaajista – auteurina sen todellisessa merkityksessä.