tiistai 23. heinäkuuta 2013

Hollywood efekti: brändi+brändi = luovuuden kuolema


Nyt on pakko ottaa kantaa, heinäkuisista helteistä huolimatta, menneen viikonlopun suurimpaan uutiseen Amerikan maalta. Hollywood on pian puskenut viimeisetkin tusinatoimintansa ulos kesämyllystä ja fanit ovatkin jo alkaneet kuolaamaan tulevien kahden kesän tarjontaa. San Diegossa järjestetyssä Comic Conissa suurimmasta uutispommista vastasivat Warner Brosin Teräsmies-tiimi Zach Snyder ja David S. Goyer. Odotettavissahan oli jo Man of Steelin lippuluukkutuloksesta, että vuonna 2015 katsojat saavat kankaille jatko-osan. Tämä oli selvää. Täysin uutta oli kuitenkin, että Teräsmiehen lisäksi elokuvassa tulee myös esiintymään yön ritari eli Batman. Kyseessä on Warner Brosin vastaisku Marvelin luomalle sarjakuvasankariuniversumille ja edustaa myös samalla mitä huolestuttavinta trendiä amerikkalaisessa valtavirran elokuvassa.

Ensinnäkin otetaan tähtäimeen Marvel, liiketoiminnallisena esimerkkinä napakymppi, mutta elokuvallisena tuotantoyhtiönä se edustaa ennemminkin jenkkiläistä aamiaismuromaailmaa; hassuja hahmoja, värejä ja vaahtokarkkeja. Marvel on onnistunut luomaan elokuvistaan keräilysarjan. Kaikki pitää nähdä ja kaikki pitää omistaa, sillä jotain pientä lisää löytyy aina levyltäkin. Jotta saat koko kuvan universumista ja elokuvista on sinun pitänyt kuluttaa kaikki aiemmatkin tuotteet (huom. Nimenomaan kuluttaa on oikea termi). Elokuvat tekevät jatkuvasti viittauksia toisiinsa ja tavallaan ne kaikki ovat osa suurempaa tarinaa. Harmi vaan, että tarina itsessään on Marvelin liikevaihto. Kirsikkana kakun päällä on tietenkin The Avengers elokuvasarja, joka kokoaa kaikki sankarit yhteen ja avaa portin uudelle vaiheelle Marvel universumissa. Yhtiö on avoimesti puhunut Phase 2:sta ja 3:sta, jotka molemmat siis päätyvät The Avengers jatko-osiin. Strategia on nerokas, mutta samalla se paljastaa Hollywood-elokuvan köyhyyden. Kaikki elokuvat perustuvat ensinnäkin jo olemassa oleviin tuotteisiin (sarjakuvat) ja sen lisäksi ne myydään osana olemassa olevaa elokuvauniversumia. Kyseessä on siis tilanne, jossa katsojalle myydään jo kaksi kertaa kulutettua tavaraa, mutta koska tuotemerkki on niin tunnettu, niellään sen tarjoama mukisematta alas.

Mietitäänpäs sitten kesän 2013 tarjontaa. Hollywood on tuonut/tuomassa kankaillemme sellaiset +100 miljoonan dollarin puhallukset kuin Iron Man 3, Star Trek 2, Kauhea Kankkunen 3, Fast and the Furious 6, Man of Steel, Despicable Me 2, The Lone Ranger, Wolverine, World War Z, R.I.P.D, Monsters University, Percy Jackson 2, Kick Ass 2 ja Red 2. Kaikki kyseiset elokuvat ovat joko jatko-osia tai perustuvat olemassa oleviin hahmoihin/tuotteisiin. En väitä, että kaikki kyseiset elokuvat olisivat kelvottomia. Sen sijaan uskon, että ne ovat seurausta Hollywoodin kykenemättömyydestä ottaa riskejä. Suurten studioiden ajattelumalli on väsynyt ja heidän strategiansa ei ole sen luovempi kuin esimerkiksi muroja valmistavat yrityksen. Kesän ainoa suuren budjetin elokuva originaalilla sisällöllä on Guillermo Del Toron Pacific Rim ja sekin on tuomittu Amerikassa flopiksi. Guillermo Del Toroa on yleisesti pidetty yhtenä lahjakkaimmista ohjaajista nykypäivänä ja silti hän ei pysty takaamaan suuren budjetin originellille elokuvalle menestystä. Pacific Rimin laadusta en osaa vielä sanoa mitään, mutta ihan näin elokuvateollisuuden puolesta olisin toivonut siitä vuoden suurinta hittiä.

Nyt vihdoin päästään Warner Brosin uusimman iskun pariin. Ensinnäkin Nolanin Batmanit ovat sarjakuvaelokuvina hyviä sen takia, että ne uskaltavat rikkoa vanhoja sarjakuvaelokuvankaavoja, paikoitellen… Sen sijaan suurina riskeinä niitä on vaikea pitää, ottaen huomioon sen takana olevan talentin ja vahvan tuotemerkin. Yksi Joel Schumacher tai Bryan Singer ei pysty tuhoamaan Batmanin ja Teräsmiehen kaltaisia brändejä yhdellä elokuvalla. Ehkä kaiken keskiössä on kuitenkin kesä 2012, jonka piti olla sarjakuvamammuttien raskaansarjan maailmanmestaruusottelu. Marvelin The Avengers haastoi WB:n Batman-trilogian päätösosan. Kamppailun odotettiin olevan tiukka ja lippuluukkujen piti räjähtää uusiin sfääreihin. Menestyksiähän molemmat lopulta olivatkin, mutta yllättävää oli Marvelin ylivoima. Batman yksin ei pystynyt houkuttelemaan samaa massaa, kuin aikaisempien kesien neljä sankaria yhdessä. The Avengers oli tavallaan riski veto Marvelilta, mutta se nojasi edelleen sekä sarjakuvahahmojen brändeihin kuin myös aikaisempien elokuvien brändeihin. Batmanista taas odotettiin suurta sen takia, että aiempi osa rikkoi kaikki ennätykset ja oli elokuvallisellakin tasolla erinomainen suoritus.

Nyt kilpailevat studiot huokaavat dollarit silmissä Marvelin menestyksen perässä ja pohtivat kuinka pystytään yhdistämään eri elokuvien hahmot ja tarinat yhdeksi suuremmaksi kokonaisuudeksi ja samalla luoda ”keräily”-ilmiö elokuvalle. Fox yhdistääkin uudet ja vanhat X-meninsä ensi kesänä ilmestyvässä X:men First Classin jatko-osassa ja nyt WB yhdistää siis Batmanin ja teräsmiehen. Batman/Superman elokuvahan piti aikanaan ilmestyä jo 90-luvun lopulla Wolfgang Petersenin johtaessa orkesteria, mutta nyt kaikki siis lopulta konkretisoituu. Kun viimeiset kymmenen vuotta olemme kesäisin katsoneet kaavaan kangistuneita, riskittömiä ja yksinkertaisesti väsyneitä jatko-osia ja uudelleen lämmittelyjä, on Hollywoodin uusin trendi ympätä useampia brändejä yhteen ja luoda sitä kautta suurempaa tulosta. Tavallaan kyseessähän on ilmiö, joka oli jo aikanaan Universalin kauhuelokuvissa, mutta nyt taustalla on dollarit eivätkä fanikultin märät unet. Useampi olemassa oleva brändi samassa elokuvassa ei tee parempaa elokuvaa, vaan laskelmoidumman tuotteen. Ainiin…ja vuonna 2016 tuleekin The Flash, jonka jälkeen esitellään vuonna 2017 Justice League…

Monet voivat lukea tekstini taide-elokuvia (ja itseänsä) fiilistelevän filmipellen itsetarkoituksellisena avautumisena valtavirran elokuvasta, mutta tästä ei ole kyse. Pidän edelleen myös Hollywoodista, mutta olen huolissani sen mielikuvituksen ja luovuuden tasosta. Jos Hollywoodin aivot jatkavat toimintaansa samanlaisin periaattein, on turha odottaa 2000-luvun Star Warseja, Indiana Joneseja, James Bondeja, Back To The Futureja ym. menneen ajan merkkiteoksia. Huolestuttavinta on, että ennen niin arvostamani Pixar (viimeinen aidosti luova studio Hollywoodissa) on kasvavissa määrin tekemässä jatko-osia. Aidosti innovatiivisen viihde-elokuvan luomisessa tarvitaan rohkeutta, riskinottokykyä, ennakkoluulottomuutta ja cojoneksia. Mitään niistä ei Hollywoodilla ole tällä hetkellä.

2015 vuodesta odotetaan kaikkien aikojen elokuvavuotta. Ensi-illassa silloin ovat Avatar 2, Star Wars VII, Jurassic Parc IV, Batman/Superman, Fantastic Four Reboot, The Avengers 2, Terminator 5, Independence Day 2, Hunger Games 4, James Bond 24, Mission Impossible 5, Madagascar 4, Pirates of the Caribbean 5. Toivon mahdollisimman montaa floppia, jotta Hollywood vihdoin heräisi unesta ja alkaisi tekemään työtänsä: mielikuvituksen, taikuuden ja tarinoiden tuomista kankaille.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Jotain Ilmassa (Après Mai)


Nostalgiatrippi Assayasin nuoruuteen  

Oliver Assayas jatkaa uusimmallaan Après Mai:lla muutaman vuoden takaisen Carlosin viitoittamaa visuaalista 60 – 70 –luvun tyylittelyä, siirtyen kuitenkin globaalista politiikasta omaelämänkerralliseen nuoruudenkuvaukseen. Lopputuloksena on nautittava, rauhallisesti etenevä ja nostalginen menneen ajan fiilistely, joka vakuuttaa niin kostyymipuolella kuin myös taustalla tunnelmaa vahvasti nostattavalla soundtrackillansa. Mitään mullistavaa mestariteosta ei tavoiteta tai edes tavoitella, mutta elokuva onnistuu tarkoituksellisen onttoutensa kautta luomaan vahvan vision vanhenemisesta ja vanhenemisen pelosta.

Après Mai on perinteinen kasvukertomus, joka ei missään nimessä edes yritä karttaa kliseitä. Rakkaus, poliittinen radikaalisuus, seksi, päihteet ja budjettireissaus ovat kaikki nostalgisen nuoruuselokuvan peruselementtejä. Tavallaan elokuva ei eroa kovinkaan paljon sen Amerikkalaisista vastineista kuten American Graffiti tai Almost Famous. Se on hyvin Eurooppalainen versio jo usein nähdystä tarinasta, mutta samalla se viehättää ratkaisullaan olla nojaamatta liikaa selkeään tarinankerrontaan. Kamera liikkuu näppärästi eri hahmojen välillä, keskittyen lopulta kuitenkin aina päähenkilön Gillesin elämään. Samalla aluksi niin ärsyttävän passiivisesta Gillesistä kasvaa erinomainen aikakauden objektiivinen silmäpari. Vaikka hän on aktiivisesti mukana poliittisessa vastarintaliikkeessä ja rakastuukin muutaman kerran, niin todellista paloa tuntee hän vain elokuvaa kohtaan. Pikakelauksella ohikiitänyt nuoruus onkin Gilles’lle pahin painajainen ja hukattu mahdollisuus. Tärkeintä on olla mukana, nyt kun vielä voi…

Elokuvan paikoitellen esiintyvä naiivius on harkittua, palvellen nimenomaan autenttista nuoruudenkuvausta. Aikuistuminen tuokin sitten ainakin jonkinasteisen konservatiivisuuden hahmojen elämään. Kun Intian-matkojen viimeiset höyryt poistuvat päästä, vaihtuvat jumaltanssitkin Julliardiin. Lopputuloksena on kädenlämpöisiä ja sovittelevia tulevaisuudenpäätöksiä, jotka antavatkin elokuvalle sen unenomaisen, hieman melankolisen loppusuudelman.

Tähän kirjoittajaan on nostalgiset kasvukertomukset uponneet aina. Kun ottaa vielä huomioon päähenkilön rakkauden elokuvaa kohtaan, on minun rehellisesti mahdotonta arvostella elokuvaa täysin objektiivisesti. Totta kai kaltaiseni elokuvaesteetikko samaistuu elokuvasta kiinnostuneeseen nuorukaiseen, vaikkakin jokunen vuosikymmen meitä erottaakin. Lisäksi on mainittava kaksi erinomaista teemaa, jotka Assayas nostaa elokuvassaan sivumennen. Ensimmäisenä on kysymys elokuvan kielestä ja toinen on kritiikki vanhojen klassikoiden silkkihanskakäsittelystä (tässä tapauksessa Simenon ja Maigret). Kyseessä on tyypillistä cinefiilin avautumista, joka antaa oman kivan pikkulisän hyvin tyypilliselle elokuvalle. Après Mai on raikas elokuva keskelle kuumaa heinäkuutta, joka olisi pitänyt käydä katsomassa Kino Engelin ulkoilmateatterissa.