Only God Forgives

Kuollut Jumalan armosta

Perverssejä perhesuhteita, Jumalaa, väkivaltaa ja neonvaloja; sitä tarjoaa Nicolas Winding Refnin uusin teos Only God Forgives. Se on rohkea jatke kulttimaineeseen nousseelle Drivelle ja se osoittaa tanskalaisen ohjaajan tinkimättömyyden oman visionsa luomisessa. Sitä tullaan pakosti vertaamaan Driveen ja se on väärin kahdesta syystä. Ensinnäkin todellisuudessahan Drive oli mestarillinen ainoastaan ensimmäisen viiden minuutin aikana, jonka jälkeen se paikoitellen osoitti todella vahvoja hetkiä ja tunteita, mutta kangisteli myös tavallisen juonivetoisen rikoselokuvan seitin punomisessa. Toiseksi Drive on Winding Refnin filmografiassa se outolintu, joka vetoaa suurempaan yleisöön. Only God Forgives sopiikin mitä mainioimmin jonon jatkeeksi Pusherien ja Valhalla Risingin jälkeen. Se on väkivaltainen pop-painajainen, joka tulee saamaan faninsa ja vihaajansa, molemmat ansaitusti.

Monet kriitikot ovat jo takertuneet Only God Forgivesin käsikirjoitukseen tai sen puutteeseen siis. Lähtökohta on rehellisesti sanottuna perseestä. Onko Antonionin L’Aventurassa esimerkiksi juonta 2,5 tunniksi? Elokuvan ei tarvitse rautalangasta vääntää katsojalle tarinaa, vaan tärkeämpää voi olla tunnelma ja teema. Selkeä juoni on vain yksi keino viedä katsoja määränpäähään. Nicolas Winding Refnin elokuvia katsoneet tietävät myös, että miehen elokuvat rakentuvat ennemminkin yksittäisistä hetkistä kuin selkeästä juonenkaarteesta. Se tekee niistä vaikeasti lähestyttävämpiä, mutta aina vähintäänkin mielenkiintoisia. Yhdellä tupakan sytytyksellä Refn pystyy rakentamaan enemmän sisältöä elokuvaansa kuin keskiverto Hollywood-elokuva kahdessa tunnissa. Only God Forgivesin hahmot ovat päältä ohuita, mutta sisältä mystisiä monimutkaisia olentoja ja se tekee elokuvasta kiinnostavan juonellisestikin.

Elokuva sijoittuu ohjaajan upeasti taltioimaan Bangkokiin. Kankaalle heijastuu niin neonvärien valaisemia öisiä katuja, punaisella värillä värjättyjä painostavia sisätiloja, kuin myös klassista western-kuvastoa päiväsaikaan. Taustalla katsojaa painostaa ja kiihottaa synkkä äänimaailma, jossa yhdistyy Cliff Martinezin erinomaiset syntikkasoundit thaimaalaisen karaoken kanssa. Lopputuloksena on painajaisuni perverssistä kolmiodraamasta äidin ja kahden veljen välillä, sekä raamattua kuvitettuna törkyisellä ja väkivaltaisella Thaimaan prostituutiokuvastolla. Elokuva on siis todella kaunista katsottavaa.

Väkivalta elokuvassa on hyvin voimakasta, mutta niin se on aina ollut Nicolas Winfing Refnin elokuvissa. Mistään torture porn genrestä ei silti ole kysymys, sillä vaikka väkivalta on muun kuvaston tapaan toteutettu erittäin tyylikkäästi, iskee se samalla katsojaa suoraan palleaan. Winding Refnillä on todellinen taito hyödyntää väkivallan voima elokuvissa. Se on brutaalia ja se sattuu, mutta samalla se kiehtoo.

Nicolas Winding Refniä on yksi kiinnostavimmista ohjaajista tällä hetkellä. Hän ymmärtää ja rakastaa kuvan estetiikkaa niin paljon, että se tavallaan kääntyy jo häntä vastaan. Kun jokainen yksittäinen kuva elokuvassa on niin tarkoin tyylitelty, on riski, että elokuva muuttuu vain visuaaliseksi stimulantiksi, graafikon pornoksi. Tavallaan Only God Gorgives syyllistyy juuri tähän, mutta allekirjoittanutta se ei haitannut, sillä nautin siitä liikaa. Kuvakulmat, värit, lavasteet ja asetelmat ovat kaikki elokuvassa huippuluokkaa. Nyt puhutaan jo Kubrickin tasoisesta kuvan arkkitehtuurista, vaikka tästä vertauksesta odotankin turpakäräjiä.

Only God Forgives on ehdottomasti vahvinta elokuvaa Korinen Spring Breakersin kanssa vuonna 2013. Se on rohkea ja ennakkoluuloton ja täysin ohjaajansa näköinen. Kun viimeiset kolme edellistä teatterissa näkemääni elokuvaa olivat Iron Man 3:n, Star Trek 2:n ja Hangover 3:n tarjoamaa harvinaisen yllätyksetöntä ja tylsää Hollywood-saippuapaskaa, niin Only God Forgives onnistui lyömään verisellä nyrkillään pääni taas ällikälle nykyelokuvasta. Hyvin helppo tätä elokuvaa on vihata, mutta minä nautin siitä (ehkä liikaa).