lauantai 2. huhtikuuta 2016

Season Film Festival 2016: Mistress America

Torstaina alkoi vuoden 2016 Season Film Festival ja omalta osaltani se alkoi kahdella pätevällä elokuvalla. Varmaan selkeä ratkaisu olisi kirjoittaa festivaalin virallisesti avanneesta ennakosta ja perjantain ensi-illasta, ranskalais-turkkilaisesta Mustangista, joka kulttuurikriittisenä Virgin Suicidesina on varsin onnistunut esikoiselokuva, mutta silti jotenkin oman kontekstinsa vanki. Siksi kirjoitankin nyt mieluummin uudesta Noah Baumbachista ja Mistress Americasta.

Noah Baumbachista tuli ns. kova tekijä kymmenen vuotta sitten julkaistuaan omaelämänkerrallisen 80-luvun avioero dramedyn The Squid and the Whale. Se on pienimuotoinen, mutta valtavan tarkkanäköinen tutkielma perheestä ja avioeron paljastavasta vaikutuksesta ihmissuhteiden todelliselle tilalle. Ja siis silti lyhyen kestonsa ajan äärimmäisen viihdyttävä. Sitä seuranneet, tavallaan samaa komedia-draama mixiä hyödyntäneet Margot at the Wedding ja Greenberg olivatkin silti kaukana siitä sisällöllisestä rikkaudesta ja tyylillisestä keveydestä, mikä teki The Squid and the Whalesta niin ainutlaatuisen.

Onkin hauska huomata kuinka keski-ikäistyminen on riisunut Baumbachin elokuvista kaiken paatoksen ja jäljellä on kerronnallinen keveys, mutta edelleen tarkkanäköiset huomiot ajasta ja ajan ihmisistä. Siitä todistuksena Baumbachin screwball-trilogia, jonka muodostavat elokuvat Frances Ha, While We're Young ja nyt siis Mistress America. Frances Ha'ta ja Mistress Americaa yhdistää vielä Baumbachin muusa, luontaiset komediennen lahjat omaava Greta Gerwig, joka on siis myös toinen käsikirjoittajista.

Mistress America kertoo aiempien elokuvien tavoin aikuistumisesta ja kunnianhimoista/kunnianhimottomuudesta katkeransuloisen ilon kautta. Nostalgia ja coming-of-age tagit voisi helposti liittää elokuviin, vaikka sinällään ne eivät ole lainkaan läsnä. Frances Ha'n tavoin Greta Gerwig näyttelee lasi-aina-täynnä ajattelevaa kaikkien kaveria, joka silti ehkä sisimmällä tasollaan tiedostaa olevansa kävelevä kaaos, jolla on aina kavereita, mutta tuskin koskaan ystäviä. Tilanne saattaa muuttua tai sitten vaan laastarin repäisy pidentyä, kun kuvioihin astuu tuore siskopuoli Tracy. Tracy on Gerwigin Brooken vastakohta, hiljaisesti ylemmyyttä tunteva tuore college-oppilas, joka kaipaa yllätyksiä ja energiaa tylsähköön todellisuuteensa. Brooke taas on luontainen huomion keskipiste.

Baumbachin käsitys nuorista on positiivinen, mutta ilkikurinen. While We're Youngin tavoin nuoret ovat välillä häikäilemättömiäkin opportunisteja, jotka käyttävät muita hyväkseen saavuttavakseen omia etuja. Samalla Baumbach ymmärtää sen osaksi ikää, sen sijaan että tuomitsisi henkilön puhtaasti epämiellyttäväksi. Aikuiset tai aikuisuuteen astuvat taas taistelevat ja sekoilevat oman ikääntymisensä kanssa. Baumbachin nuoret haluavat olla aikuisia, ja aikuiset nuoria, mutta todellisuudessa kaikki elävät yhtä suurta farssia, mutta yksin.

Mistress America on elokuvana näennäisesti spontaani, mutta tarkasti asetellun kuvauksen, dialogin punchlineja alleviivaavan leikkauksen ja harkitun musiikin käytön kautta kaukana siitä. Elokuvan tyyli tuo mieleen 70-luvun Woody Allenin, soundtrack 80-luvun ja hahmojen habitus 90-luvun. Visuaalinen estetiikka on taas 2010-luvulta Instagrammista. Jos tykkää pohtiä tällaisia tyyllillisiä autenttisuus-kysymyksiä, se saattaa tehdä kokemuksesta epäaidon. Onko sillä väliä? Ei kai. Baumbachin psykologinen silmä on edelleen tarkka ja kynä terävä. Mistress America on Baumbachin screwball-trilogian screwball-komediamaisin elokuva. 84-minuuttisena se lentää, naurattaa ja saa ajattelemaankin. Paha siitä on sanoa pahaa sanaa.


torstai 31. maaliskuuta 2016

Batman vs Superman: Dawn of Justice - DC universumin nihilistinen esiinmarssi

Pääsiäisviikko ei tuonut kankaille Jeesusta, mutta kasan DC universumin jumalhahmoja kylläkin. Zack Snyderin ohjaama puolikas jatko-osa (Man of Steel) ja puolikas franchise-starter (Justice League) on Warner Brosin suuren pokeripelin ensimmäinen käsi. Muutaman vuoden takainen Man of Steel toimi vielä yksittäisenä elokuvana, mutta Batman vs. Superman: Dawn of Justice on koko elokuvan ajan yhtä suurta introa tulevaisuuden tarjonnalle. Ensimmäisen viikonlopun lipputulot lupaavat hyvää uudelle sarjis-universumille ja Marvelilla saattaa olla haastaja. Tosin markkinoista päätellen vuodessa riittää viikonloppuja useammallekin lasten lelu-logiikkaa käyttävälle elokuvamaailmalle. Voidaan jo nyt todeta, että kriitikoiden murskaama BvsS on lippuluukkuhitti. Seuraavana vuoroaan odottava Wonder Woman taas mahdollisesti sinetöi DC universumin osaksi 2010-luvun elokuvahistoriaa.

Erot Marvelin ja DC:n universumin välillä ovat suuret. Helpoiten huomattava ero on tietenkin valon määrä. Marvel on enemmän Los Angelesia ja DC taas New Yorkia, mutta elokuvien visuaaliset ilmeet kantautuvat myös tapoihin, joilla sankareita käsitellään. Tony Stark aka Iron Man on alkoholistina ennen kaikkea massojen keskipisteenä bilettävä 80-luvun rokkitähti, kun taas Bruce Wayne aka Batman on pimeydessä tuskaansa tunnottomaksi juova, maailmaa tutkaileva inhorealisti.  Luonnostaan "valoisa" Superman (siis Teräsmies) on varsinkin alkuperäiseltä muodoltaan edustanut keveyttä ja naivia sankaruutta, mutta Snyderin käsissä sekin on muuttunut haikeaksi itseään tarkastelevaksi oikeudenmukaisuuden vaa'aksi, joka on seonnut oman minä-kuvansa analysoinnista. Vastapainona taas Marvelin Captain America, joka ainakin Age of Ultroniin asti on edustanut vanhankantaista yksiselitteistä sankaruutta.

Marvelin maailmassa yhdistyvät vahvasti start-up huuma ja yksityisyyden menetyksen pelko. Vahvimpia ovat he, jotka vievät teknologiaa eteenpäin, mutta samalla itse teknologinen kehitys väärissä käsissä voi johtaa katastrofiin. Perinteinen Bond-juoni/McGuffin on esillä ainakin puolissa Marvelin elokuvissa. Silti sankaruus itsessään on ainakin vielä hyve ja mahdollisuus vaikuttaa riippuu vain tahdosta.

DC:n maailmassa eivät start-up tähdet varasta lavaa, vaan valtapolitiikka. Batman, Superman ja Lex Luthor ovat kaikki kuin syfiliksen sekoittamia valtion päämiehiä, jotka ajavat agendaansa nyrkein. Teknologia on ennen kaikkea rikkaiden etu ja perittyä kuten valtakin. Start-up huuma kiertää kaukaa vanhalta rahalta haisevat Gotham Cityn ja Metropolisin eliitti-juhlat. Tavalliset ihmiset ovat DC:n universumissa ainoastaan uhreja, oli kyse korruptiosta tai koko kaupungin tuhosta. Sankaruus on subjektiivinen käsite ja ostettavissa.

Marvelin maailmankuva on kokonaisuudessaan eheämpi ja siitä löytyy selkeämmät säännöt. BvsS:n universumi täyttyy pessimismistä ja nihilismistä ilman minkäänlaista aitoa maailman toimintalogiikkaa. Superman on naiivi versio Yhdysvalloista - aina valmiina pelastamaan ihmisiä näkemättä suurempaa kuvaa ja välittämättä seurauksista.  Batman taas on oman maailmankuvansa diktaattori, jonka ainoa tuomio on kuolemantuomio. Superman on tuhottava, vaikka riski olisi 1%. Toiveikkuudestaan sisäistä kamppailua käyvä konservatiivi ottaa yhteen uskonsa ihmisyyteen menettäneen liberaalin kanssa. Maailma on pieni heittopussi näiden jumal- ja puoljumalhahmojen välisissä taisteluissa.

Silti Zach Snyder rakentaa varsin onnistuneesti kylmää ja inhottavaa maailmaansa ensimmäisen kolmanneksen ajan. DC:n universumi on kaikessa umpimielisessä synkistelyssään tervetullutta vaihtelua Marvelin teräväkieliselle poikaposselle (Eiku olihan siellä se nahkapukuun tälläytynyt Scarlettkin). Ben Affleck on loistava Bruce Waynena (ei niinkään Batmaninä...) ja Holly Hunter tuo (edes jonkinlaista) sisältöä lopulta hyvin kaksiulotteiseen maailmaan. Snyderilta ja käsikirjoittajilta lähtee kuitenkin tuliterä prätkä pahasti käsistä, kun juonta pitäisi alkaa liikuttelemaan. Mutkia vedetään niin suoraksi kuin voidaan ja hahmot tekevät mitä sattuvat ilman minkäänlaista psykologista pohjustusta. Lopulta kuin päästään Lutherin (paitsi, että hän katoaa laudalta täysin!) örkkeilyyn, ei katsojaa voisi enää v****akaan kiinnostaa. BvsS oli aluksi, ihan aikuisten oikeasti lupaava, mutta 2/3 elokuvasta haastaa Sucker Punchin Snyderin huonoimmasta...

Jos Marvel edustaa "muka rennon" ja "tekemällä tapahtuu" asenteensa kautta kokoomusta, niin DC universumi muistuttaa maailmalle selkänsä kääntänyttä, synkkää tulevaisuutta odottelevaa perussuomalaista. Sitä on äärimmäisen mielenkiintoista analysoida osana suurempaa kuvaa, mutta kun lopulta alkaa tapahtua, on edessä eittämättä aivan käsittämätön sekamelska ilman minkäänlaista logiikkaa.

Hyvä vaihteeksi kääntää katseet Season Film Festivalin tarjontaan...




sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Uhkapelaajan Oscar-analyysi 2016

Menneellä viikolla paljastettiin helmikuun lopussa järjestettävän Oscar-gaalan ehdokkaat ja mukana oli jälleen kerran niin positiivisia kuin negatiivisiakin yllätyksiä. Kokonaisuutena kuitenkin on huomautettava, että kisa saattaa hyvinkin olla tiukin pitkiin aikoihin. Viime vuoden taistelupukariasetelma Boyhood vs. Birdman on hengissä Spotlightin ja The Revenantin kautta, mutta mukana pakkaa ovat sekoittamassa myös ikuisesti aliarvioitu (siis todennäköisyyksissä, ei laadussa) Mad Max, sekä juoksun musta hevonen The Big Short. Joukkoon kuuluu tietenkin liuta muitakin elokuvia, mutta hyvin todennäköisesti illan suurin voittaja löytyy tästä nelikosta.

Aikaisemmin olen käynyt kategorioittain analyysini todennäköisimmistä voittajista, mutta päätin rikkoa tuttua kaavaa kahdesta syystä. Ensinnäkin sen läpikäyminen on kohtalaisen puuduttavaa jankkaamista, enkä ainakaan tällä hetkellä jaksa kirjoittaa niin yksityiskohtaista analyysiä. Toiseksi itse gaalan seuraaminen on uuvuttavaa. Viihteenä se on väkinäistä, tuotantona kammottavan teennäistä ja palkitsevuudessaan valtava tyhjä pieru, joka jättää univajeen lisäksi galaktisen tyhjän olon tunteen. Siksi onkin energiajuomien kittaamisen sijaan suositeltavaa laittaa rahaa peliin. (Eettisen miehen aate)

Olen jo muutaman vuoden harrastanut vedonlyöntiä Oscar-voittajista onnistuneesti ja joskus epäonnistuneesti...Kuten vedonlyönnissä aina, tavoitteena on löytää ylikertoimet ja uskokaa pois, niitä Oscar-kategorioissa on. Ongelmaksi osoittautuukin vuodet, jolloin yllätyksiä esiintyy hyvin vähän. Tällöin voittorivi on jo niin varma, että viivan alle jää minimaalisten kertoimien takia hyvin pieni kakun palanen - muistaakseni UPin kerroin parhaan animaatioelokuvan Oscarille oli Unibetissa aikoinaan 1,01. Onneksi tällä hetkellä pakka on vielä hyvin sekaisin.

Oscar-kisa on vasta aluillaan ja kovaa dataa tarjolla hyvin vähän

Merkittäviä Oscar-indikaattoreita ovat tietenkin näyttelijöiden, ohjaajien ja tuottajien kiltojen omat palkinnot. Ehdokkuudet ovat tietenkin jaettu, mutta voittajat selviävät vasta tulevien viikkojen aikana. Selkeitä ennakkosuosikkeja on vielä hyvin vähän, mutta niitä voi hyvin tulla lisää. Erityisesti pitäisin silmällä Spotlightin ja The Revenantin menestystä. Mikäli toinen näistä elokuvista saa alleen selkeän voittoputken, on se hyvin todennäköisesti lyömätön Oscareissa. Jos kuitenkin palkinnot jakautuvat suuremmalle joukolle, on peli täysin auki. Huomattavaa on myös, että kiltojen äänestäjät kuuluvat myös Oscar-akatemiaan ja enemmistö koostuu näyttelijöistä...

Kriitikoiden suosikit ja Golden Globet ovat jo jaettu. Ensimmäisen ryhmän suosikit ovat akatemialle usein liian epäkaupallisia ja sen takia siis usein huono oscar-indikaattori. Amerkkalaisten kriitikoiden suosikit tälle vuodelle olivat Spotlight, Mad Max: Fury Road ja Carol, joista viimeisin ei edes päässyt parhaan elokuvan ehdokkaaksi. Jälkimmäinen taas ovat tähtinälkäisten Hollywood Foreign Pressin jäsenten (n. 80kpl) palkinto, joka on menettänyt arvostustaan vuosi vuodelta enemmän. Antaisin enemmän huomiota Ricky Gervaisin vitseille kuin itse Golden Globe voittajille. Muita merkittäviä tulevia palkintogaaloja ovat tietenkin brittien BAFTAt ja Independent Spirit Awards. Indie-palkinnot ovat aivan oma pelinsä ja niistä ei kannata johtopäätöksiä vetää mihinkään suuntaan, vaikka toki moni Oscar-ehdokas on myös ehdolla Spiriteissä. BAFTA taas on eurooppalaisempi palkinto ja sen takia välttää myös enemmän kaupallisisesti menestyneitä elokuvia kuin Oscarit.

Huomioita vedonlyöntilogiikasta

Joskus ylivoimaiset ennakkosuosikit häviävät. Tämän takia en suosittele selkeiden voittoheppojen selkään hyppäämistä. Pienet kertoimet eivät tuo hymyä, mutta yllätystappio takuulla vituttaa - sijoitit suuremman summan, koska olit niin varma, eikö totta? Fiksu toimintatapa on hakea mustia hevosia. Yllätyksiä tapahtuu Oscareissa joka vuosi, mutta niiden ennakoiminen on vaan vaikeaa - sen takia siis hajauta.

Vaikka kuinka fanittaisit Leonardo Dicapriota, pysy parhaan miespääosan kategoriasta kaukana. Leo tulee sen viemään, mutta Unibetin kerroin 1,14 on liian pieni, jotta siihen kannattaisi rahaa sijoittaa. Kaukana pysyisin myös naispääosasta, sillä Brie Larson elokuvasta Room on tällä hetkellä liian vahva ehdokas. Ehdottomasti kiellettyjä kategorioita on myös paras animaatioelokuva (Inside Out). Luultavasi pysyn myös parhaan vieraskielisen elokuvan kategoriasta poissa, vaikka se onkin usein tarjonnut yllätyksiä. Nyt Son of Saul taitaa kuitenkin olla niin vahvoilla.

Sen sijaan suosittelen palkintotrendien seuraamista ja vetojen hajauttamista useiden eri elokuvien välille. Tänä vuonna tuskin nähdään sitä yhtä ja ainoata palkintokahmijaa. Tässä muutama karaktääri tulevalle kisalle:
  • Spotlight on vielä ennakkosuosikki, mutta sen tähti himmenee, kun The Revenantin suosio kansan keskuudessa ja lippuluukuilla kasvaa. Mikäli Spotlight ei saa suvereenia kannatusta muissa palkintogaaloissa, se tulee häviämään Oscar-iltana useasti. 
  • The Revenant on tämän hetken kovin kirijä. Sen suurimpana esteenä on Inarritun viime vuoden menestys. Ainoastaan kaksi ohjaaja aiemmin ovat voittaneet parhaan ohjaajan palkinnon peräkkäisinä vuosina. Akatemia voi kokea, että Inarritu on jo saanut riittävän tunnustuksen viime vuonna. Jos se ei kuitenkaan haittaa akatemiaa, The Revenantin ja Inarritun voima voi kantaa muihinkin kategorioihin esim. Tom Hardy yllättäjänä.
  • Mad Max: Fury Road on tunnustettu mestariteos ja Internet-aikakauden toimittajien ehdoton suosikki. Ehdokkuuden voi tietenkin kokea jo riittävänä tunnustuksena genre- ja toimintaelokuvalle, mutta Mad Max taitaa vaatia enemmän. Paras elokuva on vielä kaukana, mutta ohjaajan palkinto saattaa olla illan odotetuimpia yllätyksiä. Ainakin ansaittu sellainen.
  • The Big Short on tuskin yhdessäkään kategoriassa aito ennakkosuosikki, mutta sillä on potentiaalia illan suurimmaksi yllättäjäksi, mikäli äänet jakautuvat tasaisesti usean elokuvan välillä.
  • Jälleen kerran akatemia äänesti vahvasti valkoista elokuvaa ja kohu syntyi välittömästi. Voiko ns. korjaavana liikkeenä toimia Straight Out of Comptonin huomioiminen parhaassa alkuperäisessä käsikirjoituksessa? Epätodennäköistä, sillä Spotlight loistaa siellä, mutta yli 20 kertoimella herkullinen kohde pienelle vedolle. Varsinkin, jos Spotlightin vauhti hiipuu entisestään.
  • Ääni, puvustus, meikkaus, musiikki ja erikoistehosteet ovat mielenkiintoisia kategorioita, joista aidot ennakkosuosikit puuttuvat usein. Tarjoavat mukavia mahdollisuuksia pienille voitoille. Saako Morricone vihdoin hieman kunnioitusta?
  • Illan kovatasoisin kamppailu käydään parhaasta kuvauksesta. Kuka tahansa viidestä ehdokkaasta ansaitsee palkinnon. Lubizki on ennakkosuosikki, mutta olisiko vihdoinkin Deadkinsin aika voittaa palkinto 13. ehdokkuudellaan? 


Potentiaalisimmat yllättäjät ja ylikertoimet


Mad Max: Fury Road
George Millerin mestariteoksen kertoimet ovat jo laskussa, sillä sen potentiaalia on alettu jo tunnistamaan. Paras elokuva on vielä pitkän matkan päässä, mutta paras ohjaus on mahdollinen.

The Revenant
Leon kannattelemana tämän westernin jalat saattavat kantaa pitkälle. Jos Revenantista muodostuu selkeä suosikki, sen valovoima heijastuu myös pienempiin katergorioihin. Juonellisesti merkittävä karhu saattaa kerätä tunnustusta efekteissä ja äänissä. Aina tasaisesta parhaasta sivuosasta voi Tom Hardykin nousta voittajaksi. Epäilen myös, että The Revenantin kertoimet tulevat tästä enää nousemaan...

Alicia Vikander
Rooney Mara on ehdoton ennakkosuosikki parhaassa naissivuosassa, mutta Vikanderin vuosi on ollut loistava. The Danish Girlin lisäksi ruostalaistähti on myös kerännyt ehdokkuuksia elokuvasta Ex-Machina. Akatemia saattaa palkita Vikanderin nimenomaan koko vuoden kontribuutiosta. Kerroin 4,5 ei ole hassumpi, ottaen huomioon että Carol on lopulta aika pieni elokuva.

Mark Rylance
Tällä hetkellä sympatiat ovat Sylvester Stallonen puolella parhaan miessivuosan kategoriassa, mutta mielestäni Mark Rylance on yhtä todennäköinen voittaja. Sen takia 2,5 kerroin ei ole aivan surkea.

Hateful Eight 
Tarantinon mestariteos ei ehdokkuuksissa saanut paljoa rakkautta akatemialta. Silti elokuvalla on muutama mahdollisuus kunniaan helmikuun gaalassa. Jennifer Jason Leighn tämän hetkinen 15 kerroin on selkeä ylikerroin. Lisäksi uskon, että Morricone tulee viemään parhaan musiikin palkinnon ja 2,5 kerroin onkin siinä tapauksessa reilu.
 
"Pienemmät kategoriat"
Lyö, vaikka muutaman elokuvan puolesta ja kerää hieman maltillisempia voittoja. Varmuutta voittajista ei ole, mutta ennakkosuosikeillakin on hieman korkeampia kertoimia. Esimerkiksi Cinderalla taitaa ainakin ammattilaisten mielestä olla ehdoton #1. 
 
Muista!!!!!
Vedonlyönti Oscareissa on ennen kaikkea tapa viihdyttää itseään tuskastuttavan yllätyksettömässä tapahtumassa. Liian vakavasti ei kannata kuitenkaan vedonlyöntiä ottaa. Lisäksi on syytä muistaa, että ennakkosuosikit ovat syystä ennakkosuosikkeja. Aina yllätyksiä ei tapahdu, mutta toivottavsti Mad Max yllättää tänä vuonna ;)









perjantai 25. joulukuuta 2015

Ilmiö nimeltä Star Wars, elokuva nimeltä The Force Awakens

Tässä Marvel-sankarien täyttämässä universumissa on nyt myös Star Warsilla tarve astua estradille. Disneyn dollarin vihreät silmät näkivät mahdollisuuden raapaistessaan takataskusta neljä miljardia dollaria itse Tähtien arkkitehdille, George Lucasille. Visiona oli yksinkertaisesti poistaa Lucas huoneesta ja ottaa tilalle joukko studio-strategikkoja. Ainakin ensimmäisen elokuvan perusteella scifi-kaappaus on onnistunut ja vuoden 2016 puolella saatetaan hyvinkin hätyytellä James Cameronin lippuluukkulukemia.

Tehdään nyt alkuun selväksi, että en koe mitään tarvetta silitellä Tähtien Sota- saagan uudempia tuotoksia sen alkuperäisen trilogian takia. Episodit IV-VI ovat erinomaisia viihde-elokuvia ja trilogiana merkittävä teos niin elokuvan historiallisessa kontekstissa kuin myös populaarikulttuurin kehityksen puolesta. 70-luvun nuori Lucas on ollut visionääri ja leikkaa-liimaa tapaisen tarinankerronnan mestari. Lucasin paras elokuva on silti vuoden -73 American Graffiti.

Episodien I-III osalta arkkitehti Lucasilta karkasi kyllä mopo käsistä, tavallaan. Tähtien sota- elokuvat ovat muodostuneet yhden sukupolven kaihoisaksi nuoruuden ideaaliksi ja mielikuvaksi, joka on sitten testamentattu aina jälkipolville. Sitä on tietenkin avittanut Lucas ja markkinavoimat, restauroitujen versioidensa avulla. Samalla Tähtien Sota on myös kasvanut suuremmaksi kuin sen luoja. Se on kollektiivisten kokemusten summa, johon kenelläkään yksittäisellä henkilöllä, vaikka olisikin omakätisesti luonut koko universumin, ei ole oikeutta kajota. Episodien I-III suurin ongelma onkin, että Lucas vanheni ja muuttui, mutta yhden sukupolven nostalgiannälkäinen muistijälki pysyi ja pysyy ennallaan. Lucasin oma näkemys Tähtien Sodasta ei kohdannut fanien näkemystä. Totta kai on myös muistettava, että Lucasin uudemmat elokuvat ovat paikoitellen karmaisevia.

Disney palkkasikin uuden trilogian ensimmäisen osan ohjaajaksi Star Trekinkin rebootanneen J.J.Abramsin. Älykäs valinta ottaen huomioon ohjaajan aiemmat elokuvat, joissa hän on onnistuneestikin uudelleenrakentanut scifi-universumin, sekä apinoinut taitavasti 80-luvun alun Spielbergiä. Abrams on alkuperäisen trilogian uskollinen fanaatikko ja se näkyy lopputuotoksessa, hyvässä ja pahassa...

Star Wars: The Force Awakens on yllättävän vanhanaikainen elokuva visuaalisesti ja ohjaukseltaan. Muutamaa kallellaan olevaa zoomausta (Star Trek) ja valonheijastusefektiä (kaikki Abramsit) lukuunottamatta The Force Awakens on ennen kaikkea Star Warsia, klassisen Abramsin sijaan. Efektintäyteiseksi elokuvaksi erikoisefektejä käytetään hillitysti. Tämä miellyytti minua suunnattomasti, muutenkin erinomaisesti filmille tallennetussa teoksessa.

Tosin tarina toistaa... ja toistaa alkuperäisen trilogian juonta ja rytmiä kuin mikäkin ala-asteikäisen fanipojan äidinkielen aine. Yhtäläisyydet alkuperäisten elokuvien rakenteisiin ovat jo liian selkeät. Välilllä tuntuu kuin Force Awakens on jatko-osan sijaan uudelleensovitus. J.J. Abrams kopioi menestyksekkäästi esikuvaansa, mutta kopio on kopio, ja se haavoittaa sen elokuvallisia saavutuksia. Elokuvan McGuffin on myös jo aivan liian selvä McGuffin. MI3:sen jäniksenkäpälä on käsikirjoituksellinen mestarinäyte verrattuna Luken sijainnin paljastavaan kartanpalaseen. Jossain vaiheessa, jopa unohdin elokuvan aikana, mistä tässä kaikessa on kyse.

Disney on myös viisaasti toteuttanut historian poliittisesti korrekteimman castingin suuren budjetin event-elokuvalle. Ottaen huomioon alkuperäisen trilogian mahdollisuudet rotutulkinnoille ja Prinsessa Leian orjabikinit, on uusi strategia merkittävä ja ainoa oikea vaihtoehto Disneylle. Star Wars: The Force Awakens ei syyllisty päähenkilöiden valkaisuun ja haastaa vanhat sukupuolikäsitteet. Kuinka moniulotteisia henkilöhahmot sitten ovat, on eri kysymys.

Vaikkakin lähtökohdiltaan valaistuksen kokeneen Storm Trooperin näkökulma on tuore ja herkullinen, ei sillä lopulta tehdä mitään psykologisesti merkittävää. Finniä mielenkiintoisempi hahmo on Luke-kopio Rey, joka  toimii etenkin valovoimaisen Daisy Ridleyn ansiosta. Uskon vahvasti, että Force Awakensin onnistuminen lepää Ridleyn harteilla, ja juuri hänen ansiostaan elokuvasta on helppo pitää. Sen sijaan ennakkoon eniten odottamani Adam Driver ei vielä täysin vakuuta Darth Vaderin viitan kantajana Kylo Reninä. Voi tosin olla, että tulevat osat piirtävät vielä hänestä trilogian mielenkiintoisimman hahmon.

Vanhojen naamojen Leian, Han Solon ja Luken näkeminen on sekä hauskaa että väkinäistä. Käsikirjoituksen valinta yhdistää vanha trilogia uuteen on hankala. Force Awakensia vaivaa vielä pienimuotoinen uudelleenlämmityksen fiilis, jossa nuorempi sukupolvi leikkii vanhempiaan. Vaikka Harrison Ford on elokuvan parasta antia ikääntyneenä, mutta ei kasvaneena Han Solona, tuntuu hänen ja Leian väliset kohtaukset silti hieman sokeroiduilta. Entistä monimutkaisemmat perhesolmut taas saavat avaruusoopperan muuntautumaan avaruussaippuaoopperaksi.

Käyn ajatuksiani läpi ja huomaan heittäväni paljon paskaa uuden trilogian avaajan päälle. Ei Star Wars: The Force Awakens huono elokuva ole tai edes heikko. Se on viihde-elokuvana visuaalisesti ja henkilöhahmoiltaan sata kertaa rikkaampi kuin esimerkiksi kesän avannut efektimössö The Avengers: Age of Ultron. Jos menestyneet suuren budjetin toimintaelokuvat menevät uuden Tähtien Sodan suuntaan, niin hyvä niin. Nyt kun uusi/vanha universumi on myös esitetty, uskon että Rian Johnsonin luotsaamasta episodi VIII:sta tulee parempi elokuva. Sama päti jo vuonna 1980, kun Imperiumin Vastaisku saapui kankaille.

***1/2

torstai 5. marraskuuta 2015

Knock Knock: Eli Rothin American Beauty

Eli Rothin uusin elokuva Knock Knock alkaa Pepsodent-perheen kuvituksella. Turvalliselta vaikuttavassa lähiössä sijaitseva moderni design-koti on arkkitehti-isän suunnittelema ja kuvanveistäjä-äidin sisustama taideteos. Seinät ovat täynnä Webbereiden perhepotretteja, jossa kaikki näyttävät kauniilta - täydellisiltä, jos täydellisyys on sama kuin televisiomainonnan myymä tavoitetila. On Isänpäivän aamu ja kaunis vaimo "palkitsee" isän seksillä, mutta totta kai lapset ovat heränneet liian aikaisin ja keskeyttävät aktin. Kaikki on idyllistä, kuten 70-luvun amerikkalaisissa kauhuelokuvissa on tapana, mutta vuonna 2015 tuo idyllisyys ei enää menekään läpi. Moderni katsoja irvistää Keanu Reevesin leikkisälle hirviö-imitaatiolle ja odottaa jo tämän ällösokeroidun perheunelman murenemista ja totta kai se murenee. Knock Knock on kauhuelokuva ja sen säännöt vaativat tuhoa.

Evan Webber jää viettämään pitkää viikonloppua työn parissa, kun muu perhe menee rannalle (minne muuallekaan) lomailemaan. Kuten universaalissa maailman todellisuudessakin, Evan Webber on keski-ikäinen mies, joka on iästään huolimatta säilyttänyt nuorekkuutensa ja pilkkeen silmäkulmassa. Työskennellessään yömyöhään yksin, hän siemailee punaviiniä, kuuntelee aikakautensa rokkia vinyyliltä ja polttaa satunnaisesti myös pilveä. Modernin perheen isä muistelee lämmöllä omaa vauhdikasta nuoruuttaan, mutta on sinut uuden teknologian kanssa. Tällaisia ovat isät vuonna 2015. Kuten kauhuelokuvien perinteisiin kuitenkin kuuluu, tuntematon uhka koputtaa keskellä yötä. Uhka ei ole omien pelkojen synnyttämä naamioitu murhaaja, vaan kaksi vapaalta ja viehättävältä vaikuttavaa Instagram-aikakauden tyttöä. Minkä ikäisiä he ovat? Kuka tietää koskaan. Uuden sukupolven edustajat ovat avoimia, riehakkaita, rohkeita ja heitä on täysin mahdoton lukea. Kaikki on teatteria ja yksittäisiä hetkiä, ilman minkäänlaista suurempaa johdonmukaisesti kulkevaa suuntaa.

Evan kokee houkutusta ja haukkaa kiellettyä omenaa. Virhe on tapahtunut, mutta vuoden 2015 seuraus ei ole pakkomielteisesti kiintyvä epästabiili rakastajatar, vaan täysin omilla säännöillään pelaavat Internet-aikakauden maanikot. Funny Gamesin nuoret pojat olivat televisio ja video-aikakauden rohkaisemat oman, sekä katsojan elämän viihdyttäjät. Knock Knockin Genesis ja Bel taas pyrkivät rikkomaan ihmisten ylläpitämät ja myymät mielikuvat itsestään. Kovaa kohtelua saavat, niin Evanin itse suunnittelema koti, vaimon luomat taideteokset, rakastavaista perhettä korostavat valokuvat kuin myös sosiaalisen median profiilit.

Eli Rothin elokuva on herkullinen sekoitus old school-kauhua, nykyajan "hyvä elämä"-kritiikkiä ja kieroutunutta pornoelokuvien tarinankerrontaa. Käsikirjoituksen kliseet ovat yhtälailla tarkoituksettomia ja harkittuja. Näyttelijäsuoritukset ovat paikoitellen vaivaannuttavia, mutta se sopii muovisuutta alleviivaavaan päiväunen ja painajaisen sekoitukseen. Knock Knock on kaukana sen trailerien lupaamasta perinteisestä trilleri-skenaariosta. Monet tulevat pitämään sitä huonona ja huonosti tehtynä elokuvana. Itse taas pidän sitä huomattavasti mielenkiintoisempana elokuvana juuri sellaisenaan.

****


torstai 24. syyskuuta 2015

R&A: Mr. Holmes & Från djupet av mitt hjärta

Keskiviikko oli rauhallisempi ja, no, vaisumpikin päivä kuin aiemmat. Päivän ensimmäisenä elokuvana oli vuorossa ennen vanhaa mielenkiintoisemman Bill Condonin uusin ohjaustyö Mr. Holmes.  Elokuva kertoo muistisairauden ja vanhuuden kanssa painivasta mestarietsivä Sherlock Holmesista, jonka tehtävänä on selvittää mitä tarkalleen tapahtui 35 vuoden takaisessa viimeisessä työnannossa ja minkä takia sillä on edes merkitystä. Apuna tehtävässä on nuori kotihoitajan poika ja kuten Scherlock kotihoitajalle ystävällisesti huomauttaa, erityisiä lapsia syntyy usein varsin vaatimattomille vanhemmille.

Mr. Holmes on perinteistä ja laadukasta englantilaista elokuvaa. On hyvät näyttelijät, selkeä käsikirjoitus ja kauniit tuotantoarvot, mutta mitenkään englantilaisesta televisiosta poikkeava ei Mr. Holmes siltikään ole. Kaikki tuntuu hieman Harry Potterin ja Dowton Abbeyn sekoitukselta. Ei varmaankaan kovin osuva tai edes realisinen kuvaus kummankaan sarjan ystäville, mutta molemmat nousivat mieleeni tästä kohteliaan hupaisasta tarinasta, joka onneksi löytää sielun elokuvan loppuratkaisussa. Mr. Holmesin tarina ei onneksi olekaan sisällöltään niin yksinkertainen, mitä se aluksi antaa ymmärtää. Omana ajankohtaisena Sherlock-valintana pysyy BBC:n nerokas uudelleentulkinta mestarietsivästä, mutta Bill Condonin uusin työ on varsin ansioitunut pieni sydämellä varustettu viihde-elokuva.

Illan toinen elokuva oli ruotsalainen psykologisen draaman ja teinikauhuelokuvan hybridi, joka ikävä kyllä kuuluu festivaalin vaatimattomimpiin elokuviin. Från djupet av mitt hjärtan suurin ongelma on, että se on samaan aikaa valtavan puuduttava ja pöyristyttävät kliseinen kokemus. Masentunut tyttö lähtee patikkaretkelle kavereiden kanssa. Metsä on paha, tietysti myös ihmiset ovat pahoja ja lopulta koko elokuva on paha. Elokuvan mielenkiintoisimmat aspektit olivat; a) Miksi tytöllä on vuonna 2014 erillinen puhelin ja musiikkisoitin ja b) Kuka lähtee vaeltamaan converseissa?

Parasta elokuvassa on sen ensimmäiset minuutit, jossa on enemmän silmää tarinankerronnalle kuin koko loppurainassa yhteensä ja pääosanesittäjä Felice Jankell, joka osaa näytellä tai ainakin tuijottaa kameraan (muuta hän ei kauheasti teekkään). Sietämättömintä taas on käsikirjoitus, joka tarjoaa hyvin vähän logiikkaa henkilöiden teoille ja ahtaa elokuvaan aivan liian monta kertaa päähenkilön muka syvällisiä monologeja. Från djupet av mitt hjärta on niin vakava, etten pysty sitä ottamaan lainkaan vakavasti. Huomattavasti parempia masiskauhuelokuvia ovat englantilaiset The Descent ja Babdook. Pysytelkää niissä.

Mr. Holmes: ***1/2
Från djupet av mitt hjärta: *

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

R&A: Listen Up Philip, The Lobster & Eden

Tiistai jatkui jo totuttuun kaavaan eli iltaan mahtui yhteensä kolme elokuvaa. Päivä alkoi festivaalien toisella Alex Ross Perry elokuvalla Listen Up Philip. Queen of Earthin tapaan tämäkin elokuva käsittelee "minä" ihmisiä, mutta nyt skaala on laajempi ja budjetti suurempi. Kauhun sijaan Listen Up Philip nojaa myös enemmän Woody Allenmäiseen New York dramediaan. Erona kuitenkin on, että Allenin hahmot pyrkivät olemaan hauskoja, kun taas Perryn hahmot ovat hauskoja äärimmäisen itsekeskeisen julmuutensa takia.

Philip Lewis on julkaissut juuri toisen kirjansa ja sen takia hän onkin tavallista röyhkeämmällä tuulella. Nyt on mahdollisuus haistattaa vitut menneisyyden ex-tyttöystäville ja ex-ystäville. Omakehu on helppoa, tosin sen tuoma tyydytys on lyhytkestoista henkilölle, jonka kaikki ihmissuhteet ovat lopulta vain välineitä. Mainetta Philip on saavuttanut, mutta rahaa ei. Pitkäkestoisen onnen ja tasapainon saavuttaminen on haastavaa, ei, vaan mahdotonta ihmiselle, joka systemaattisesti tekee valintoja, jotka johtavat yksinäisyyteen ja kurjuuteen. Onko se kirjailijan ammattivaiva? Ainakin, jos viettää aikaa Philipin esikuvan Ike Zimmermanin kanssa.

Jälleen kerran siis Alex Ross Perry tekee elokuvaa epämiellyttävistä ihmisistä, jotka miettivät ensiksi viisi kertaa itseään ennen kuin ajattelevat muita. Listen Up Philip on kuitenkin Queen of Earthia kaupallisempi elokuva ja ainakin omasta mielestäni parempi. Se on vähemmän riippuvainen lajityypin säännöistä/perinteistä ja sen takia se tuntuukin spontaanimmalta. Ross Perryn elokuvat tuovat mieleen amerikkalaisen 70-luvun auteur-vetoiset ihmissuhdedraamat ja onkin erittäin tervetullut uusi tuttavuus skenessä, joka on jo pitkään pyörinyt oman napansa ympärillä. Tulen tulevaisuudessakin katsomaan Alex Ross Perryn elokuvia.

Seuraavana vuorossa oli, ehkä vuoden 2015 festivaalin suosituin elokuva, eriskummallisen Yorgos Lanthimosin The Lobster. Dogtoothia en ole vieläkään nähnyt, mutta Alpsin olen, enkä pitänyt siitä lainkaan. Sen takia olin hieman skeptinen myös The Lobsteria kohtaan, mutta se osoittautuikin turhaksi, sillä elokuva on nautittava absurdi komedia dystopiasta, jossa ihmissuhteet (ja ihmiset) toimivat ala-astetasolla.

Maailma ei salli yksineläjiä ja sen takia kaikkien sinkkujen velvollisuus on kirjautua hotelliin 45 päiväksi ja pyrkiä löytämään sielunkumppani. Mikäli paria ei löydy, on kohtalona muuntautuminen itse valitsemaksi eläimeksi. Tässä tapauksessa siis elokuvan päähenkilö David on valinnut hummerin.

Yorgos Lanthimosin mieli on outo, mutta kaiken lapsellisuuden ja jäykkyyden takaa löytyy yllättävänkin tarkkanäköistä analyysiä yhteiskunnastamme, jossa siviilisäädyllä on niin perin merkittävä rooli siinä miten muut henkilöt meidät näkevät. Parisuhteen löytämisen paine ajaa meidät lähes infantiilin tasolle. Pakonomainen tarpeemme löytää toisiamme yhdistäviä tekijöitä on absurdia, ja erityisesti The Lobsterissa, jossa nämä tekijät ovat huono näkö ja verenvuoto nenästä. Yhteiskunta luottaa ajatukseen traditionaalisesta perheestä ja parisuhteesta, koska se on yhteiskunnan tulevaisuudelle kannattavinta. Mutta yhtä naurettavia ovat sinkkuuden nimeen vannovat, parisuhdetta kammoksuvat lonerit, joiden elämä päättyy itse kaivamaan hautaan. He ovat kolikon yhtä ruma toinen puoli. Jos näistä kahdesta pitää valita parempi, voiko siltikään voittaa? Voittaako David?

Cannesista kantautui jo kesän alussa uutisia, että The Lobster on epätasainen elokuva. Allekirjoitan monen kriitikon kommentit, että elokuvan ensimmäinen puolisko on parempi kuin toinen. Sen sijaan en arvannut, että se ensimmäinen puolisko on näin hyvä! The Lobsterin hotellijakso itsessään on vuoden hauskin elokuva. Toisella puoliskolla elokuva menettää vähän rytmiänsä ja ainakin itselleni olisi riittänyt aavistuksen trimmatumpi kestoaika. Ja jos ei muuten The Lobster kiinnosta, niin kannattaa katsoa se edes Colin Farrelin vuoksi, joka tekee täydellisen täyskäännöksen aiempiin rooleihinsa nähden. Farrel omaksuu täydellisesti omassa kropassaan vaivaantuneen, vaatimattoman miehen hahmon.

Illan viimeinen elokuva oli 90- ja 2000-luvun Garage-musiikille omistettu retrospektiivi ja aikuistumiskertomus Eden. Elokuva perustuu käsikirjoittaja Sven Hansen-Loven (ohjaaja Mian veli) omiin nuoruus- ja aikuusvuosien kokemuksiin DJ-uran luomisesta. Klubit, huumeet ja ennen kaikkea musiikki vie nuoren Paulin mennessä ja unelma ikuisista bileistä syntyy. Kaikista ei kuitenkaan tule Daft Punkia ja bileet eivät koskaan jatku ikuisesti.

Eden tuo mieleen Olivier Assayasin muutaman vuoden takaisen omaelämänkerrallisen elokuvan Jotain ilmassa.  Aikakausieroista huolimatta molemmat teokset kertovat nuoruuden unelmista ja aikuiseksi kasvamisesta. Ani harva pystyy todellisuudessa muuttamaan maailmaa omalla nuoruuden vimmallaan. Vaikka Paulin Cheers-klubi tapasi kerätä kaikki makeimmat tyypit paikalle, puhalsi aika senkin nurin. Olivier Assayasin Gilles löysi lopulta sisäisen rauhan, mutta Edenin Paul ei sitä tee, vaan vaipuu apatiaan. Korvissa tinnittää eilisen juhlat ikuisesti, koska uusia ei ole enää tulossa.

Eden on muuten parempi elokuva kuin Jotain ilmassa. Se on juoneltaan kontrolloidumpi ja selkeämpi, ehkä persoonattomampi, mutta lopulta vaikuttavampi. Ikääntymisen yksi nurjista puolista on ihmisten poisputoaminen. Vastuut kasvavat ja juhlat vähenevät. Paul kokee, että vanha elämä katoaa hänen luotansa, mutta ehkä se onkin lopulta Paul, joka katoaa vanhan elämän luota.

Tylsä antaa kaikille samaa tähtimäärää (musitakaa, että tähdet kertovat lopulta yllättävän vähän...), mutta tiistain kaikki elokuvat olivat erinomaisia. Vahvimman suositusken antaisin silti The Lobsterille. Sellaisia elokuvia ei ole paljoa tässä maailmassa.

Listen Up Philip: ****
The Lobster: ****
Eden: ****